Henkisen kasvun harha

Aina kuullessani kuulen sanan "henkinen kasvu" poistan varmistimen aseestani.

Elämme brutaalissa todellisuudessa. Sotien, kansanmurhien, perverssioiden ja kerskakulutuksen kylmässä ringissä. Ihminen on rikki, aggressiivinen ja ahne. Helposti tulee ajatelleeksi, että tässä olisi kasvun paikka maan asukeille. Henkisen kasvun paikka. Mutta ei. Henkinen kasvu on harhainen, tuhoon tuomittu hanke - ellei sillä nyt tarkoiteta esim. jonkun yleisivistävän kurssin aloittamista kansalaisopistossa.

Henkinen kasvu mielletään ikuisuusprojektiksi. Siksi siihen yleensä tuhraantuukin koko ihmisikä, vaikka harrastaisi hommaa parikin tuntia päivässä - ja siltikään ei tule valmista. Saatamme harjoittaa henkistä itsekasvatusta kymmeniä vuosia, psyykata itseämme positiiviseen ajatteluun ja ahmia ison läjän egon laihdutusoppaita ja kuitenkin lopulta kuolla emotionaalisesti alamittaisina.

Illusorinen, aina tulevaisuudesa tai mielikuvituksesa tapahtuva muuttumisleikki on meneillään myös silloin, kun naivin hymistelyn korvaa fanaattinen asketismi, maaninen itsetarkkailu ja hillitön itsehillinnän harjoittelu & muu vastaava psykonarkkailu. Yhtä kaikki. Usko psykologiseen evoluutioon on molemmissa tapauksissa vankka, vaikka ollaankin jumituttu paikoillaan vispattavan kuntopyörän ratsastajaksi.

Henkinen kasvaja polkee ja polkee. Manipuloi ja suggeroi itseään hyvään ja välillä taas antaa mennä päin mielihyvää. Polkee, taistelee, polkee, hellittää, polkee, selostaa tilannetta sisäkenttänsä yleisölle, vertaa, tuomaroi, tilastoi, toistelee päässään uskontonsa tai sekulaarihumanisminsa kaanonia, buuaa, palkitsee, lähestyy maalia ja lähestyy... Mutta ikinä hän vaan ei näytä tavoittavan omien ihanteidensa mukaista itseään. IhanneKUVAANSA. Idoliaan. Epäjumalaansa. Näin henkinen kasvaja onkin itse asiassa ikuisen ympyräajon sankari ajatusten ja tunteiden tynnyrissä.

Jo yksin se, että henkisen kasvun suunta on aina ylös- tai eteenpäin takaa sen, että mieli ei murtaudu ulos perspektiiviharhoistaan, ei avaudu, laajenee kaikkiallisesti ja nää maailmaa kokonaan - kokonaisuutena: kaaottisen järjestyksen hiukkaskiihdyttämönä, jossa eivät päde mekaanisen moralisuuden lait.

Psykologisen oravanmyllypyöräilyn avulla yritetään, moraaliseen selkärankaan tukeutuen, kartuttaa ns. itseä erilaisilla ominaisuuksilla - hyvä, rohkea, epäitsekäs, oikeudenmukainen jne. - mutta tälläisen, korottoman talletustilin säästöt inflaatio syö äkkiä suihinsa. Brutaali aistimis- ja konfliktikulttuuri ei kuoleennu siten, että ihminen haalii hyviä ominaisuuksia itseensä ja koettaa karttaa kaikkea pahaa, sillä näin ristiriitaisuus säilyy ja symbioituu.

Optiomiljonäärit ovat henkisen kasvun alalla harvinaisia tapauksia, ja he ovat niin koteloituneita omaan jalouteensa ja omiin kaavoihinsa etteivät edes halua nähdä absoluuttiiseen pohjattomuuteen. Aistittomaan tyhjyyteen, jossa kokemus on vapaa kaikista ominaisuuksista. Sen henkisesti köyhä tietää itsestään. Hän on altistunut tyhjyyden meditaatiolle, joskus ollessaan ääneti aktiivisessa hiljaisuudessa.

Henkisesti köyhät ovat ikuisuutensa, transpersoonallisen identtiteettinä kaipuussa väkevät ja näkevät kauhun peiton allakin, kuinka valtaisa on heidän tajuntansa kovalevytila suhteessa heidän ajatustensa määrään. Mieli ei ole sen sisältö, vaan sen rakenne ja tilavuus. Tila. Mielentila. Mielen avaruus. Se minkälaiset kuviot ja muodot tämän avaruuden virittävät, vaikuttaa siihen minkälaisia piirroksia ihminen elämänkiveen raapustaa: keskitysleirien karsinoiden kuvia vai aurinkoja ja spiraaleja.

Mielentila muuttuu, uudistuu kuten elämä kaikkiaan muuttuu - ei evoluutiona, vaan revoluutiossa. Yhtäkkiä. Ilman rationaalia motiivia. Todellinen, henkinen metamorfoosi on jyrkästä kulmasta kaiken vanhan pirstova sykäys. Köyhä lähtee siihen mukaan koko fysiikallaan. Holistisesti. Vähintäänkin homeopaattisesti.

Itsetietoisuus persoonallisuutta syvemmälle tasolla on revoluution ryskyessä henkisesti köyhän rikkaus, mutta sekin vain hetken. Köyhä voi olla vain omistamatta mitään. Köyhä on paljas, jalosti syntynyt arvoton.