Tulin uskoon! - Mutta vain puoleksi tunniksi!
Olen uskonnollinen mytomaanikko, fundamentalisti-ritualisti ja ekstaattinen Äidin palvoja. Mutta uskoa minussa ei ole sinapinsiemenen vertaa. Seison yksinäisellä kivellä. En tunnusta mitään uskontoa. En promotoi yhtä, tiettyä Pyhää Kirjaa jumalansanana. Olen vailla totuutta jota voisin puolustaa jotain toista totuutta vastaan. Jeesus ei ole minun kaverini. Mohammedin Allahia pidän kaikkien mahcopirujen isänä. Äitiammat ja monet muut hindujen maanpäälliset jumalat ovat epäilyttävää sakkia, eikä paljon palvotussa Krishnassa ole minun mielestäni ainesta Elämän Herraksi.
Tiedostan kyllä persoonallisen luojajumalan ja luovan jumalattaren elämää kosmisesti energisoivan olemassaolon. Tunnustan että jumalallinen voimakaksikko ELO/HIM on suuri - ja ihminen pieni. Mutta mielessäni on myös tämä: ihmisen tavoin hänen Luojansakin on vain töissä täällä, kaukaisessa galaksissa, ulkohommissa. Ensimmäinen jumala/jumalatarkin on saanut syntynsä ammottavasta, kammottavasta, suloisesta Tyhjyydestä.
Tyhjyys ei ole olemattomutta. Tyhjyys on alku ja loppu itse. Tyhjyys on käsitteellisen käsityskyvyn ylittävä käsite. Tajuntamme sitoutumatta mihinkään muotoon, energiaan, ajatukseen, tunteeseen, impulssiin on olemukseltaan tyhjä. Tälläisin määrein lähestyn tänään määreetöntä substanssia ja ei-substanssia.
Meditaatio yöllä, mieli intensiivisen paljaana, avasi tajuisuuttani tyhjyydestä. Seuraavana päivänä heti herättyäni laitan, mitään sen kummempaa ajattelematta, valikoiman vanhoja Mahalia Jacksonin gospel-levytyksiä soimaan. Istun futonillani kuin Shiva valtaistuimellaan ja kuuntelen, lähes melkein pelkästään vain kuuntelen. Musiikki on yhtä aikaa keskittynyttä ja välitöntä. Puhdasta, lujaa ja astraalisesti täyteläistä uskonnollista viihdettä. Tuntuu oikealta ja hyvältä antaa Mahalian mahtavan syvän äänen ladata hermostollinen tapahtumani. Kauneus huumaa. Tilanne pysyy kuitenkin esteettisen kokemuksen puitteissa. Kunnes kajahtaa Upper Room väkevää teokraattista spirittiä väristen. Mahalia vetää majesteetillista meditaatiota Ylimmän Hallintopalatsin portilla. Sakraalia chakraalia soundia. Kundaliinituli minussa kurkottaa taivaallista Jerusalemia kohti. Olen Herran oma. On siinä ja siinä etten hae Uutta testamenttia esille ja ala todistaa Kristuksesta.
It Is Well With My Soul - se on seuraavaan kappaleen, hitaan, herkän gospelin nimi. Lähde läikkyy, välkkyy. Minä juon janooni. Saan kasteen. Tuijotan lähteensilmään. Mahalia laulaa: Jesus Met The Woman At The Well. Minä olen kohtaamisen salainen todistaja. Mysteerinen kangastusvalo läpäisee näkymän. Tunnustan täysillä musiikin uskontoa. Jylisen sisäisesti raamatullista voimaa.
Gospelien virittämänä olen vaeltanut alkuperäiseltä lähteeltä kristittyjen jumalan lähteelle. Tähän mielteeseen havahdun, ja olen yhtäkkiä taas vapaa. En enää Jehovan orja. Mahalian musiikki virtaa huoneeseeni yhä, mutta enää Mahalia ei hypnotisoi mieltäni, pysyn etäällä sielullisilta kunnian kentiltä. Hermostoni räiskyy iloa kuin bengaalitikku. Katson mieleni lävitse, musiikin lävitse, Jeesuksen lävitse, Saatanan lävitse, israeliittojen profetioiden & psalmien lävitse ja näen monoteismin dualistiset demoninkasvot...
Trippini kristinuskon sfääreihin oli vielä lyhyempi kuin suuresti kunnioittamallani Paramahamsa Ramakrishnalla (1836-1886). Hän testasi useita uskontoja ja seurasi Jeesustakin yhden päivän - minä vain puoli tuntia: vähemmän karismaattiset Mahalia Jackson -biisit pudottivat minut opetuslasten veneestä Genesaretin järven aaltoihin. Sinne jäin kellumaan.
Nykyisin Ramakrishnan nimissä puuhastellaan paljon uskontojen ykseyden asiaa. Se ei kuitenkaan ollut Ramakrishan opetuksen ydinkota - ja olihan hänen oma ekstaattinen bhaktikundaliiniyogansa uniikki meditaatio, täysin muuta vibaa kuin mikään estabilisoitu uskonto. Eikä Ramakrishnaltakaan jäänyt huomaamatta, että joka jumalassa on oma, tiettyyn taivaaseen tanssittava sykkeensä. Lisäksi on jumalia, joilla ei ole lainkaan pulssia. Nämä jumalmahdit ovat vain fossiloituineita joukkoharhojen näköispatsaita.
Harhaanjohtajiksi voidaan kutsua kaikkia tänä päivänä suosittuja jumalia, eläviä, kituvia ja kuolleita. Jo pelkästään sen vuoksi, että ne tekevät jumalaan uskomisesta ihmiselämän fundamentaalin kysymyksen. Näin kaikki kaunis katoaa ja ihminen löytää itsensä aurinkoisena päivänäkin kirkon hämärästä. Jos minäkin olisin jatkanut ihanaa leijailuani gospelien jumala oppaana niin missä olisinkaan nyt? Jeesuksen plakkarissa? Crying In The Chapel? Taistelemassa (hyvän) jumalan joukoissa Mahalian johdolla We Shall Overcomea laulaen?
Jumalien huumori on härskiä ja lisäksi monet suurmahdit ottavat leikin hyvin tosissaan haluten olla oikeasti kukkulan kuninkaana. Siksi jokaisen joka sitoutuu sen tai tuon jumalan kohtaloon on varauduttava sekä hurmioituneisiin kunnian hetkiin että pudotuksiin helvetin syvänteesen. Jokaisesta jumalansoturista tulee vääjäämättä sieluruokaa galaktisen vatikaanin suursyömäreille tai vähintäänkin jeesusten ja allahien nukketeatterin näyttelijöitä. Jumalat ovat sodassa keskenään ja he ketkä ovat jumalan omia sotivat alati.
Jumalien kunnia ja totuus on kirjoitettu moniin pyhiin kirjoihin, mutta myös alkuaineisiimme on kirjoitettu jotakin. Kun uskonto loppuu ja hypnoosi ja onnenetsintä, saatamme nähdä sanojen ääriviivat. Äidin ja Isän isot atomikirjaimet. PerusElementit hohtavat kuin timantit. Alkukirjainten muodot ja kuviot virittävät avaruuden. Me luemme avaruudessa valoa emme sanoja. Nurinpäin kääntynyt mieli venyy yleiselle tasolle. Henkilökohtaisuus on nyt henkilökohtaista kaikkiykseyttä. Psykologinen identtiteetti, minuus, on menneisyyttä. Deevat, enkelit, demonit, avataarit, jumalalliset klaanijohtajat ja pelinrakentajat hurraavat ja taputtavat käsiään: me räjähdimme ja me selvisimme menneisyyden harhojen läpi tulevaisuuteen jossa suuret, hillittömät tarinat sepitetään ja jossa leikki on laki.
Dualismi ja monoteisimi ovat kyllä selkeää ja jämäkkää proteesia pirstoutuneille kokemuksillemme, mutta eikö sinua ja minua kiinnosta juuri se mikä odottaa kokemuksen tuolla puolen? Musiikin tuolla puolen. Sanojen tuolla puolen. Uskon ja epäuskon tuolla puolen. Naiivin uskovaisuuden ja skitsoidin hybriksen tuolla puolen. Jeh!?
Tiedostan kyllä persoonallisen luojajumalan ja luovan jumalattaren elämää kosmisesti energisoivan olemassaolon. Tunnustan että jumalallinen voimakaksikko ELO/HIM on suuri - ja ihminen pieni. Mutta mielessäni on myös tämä: ihmisen tavoin hänen Luojansakin on vain töissä täällä, kaukaisessa galaksissa, ulkohommissa. Ensimmäinen jumala/jumalatarkin on saanut syntynsä ammottavasta, kammottavasta, suloisesta Tyhjyydestä.
Tyhjyys ei ole olemattomutta. Tyhjyys on alku ja loppu itse. Tyhjyys on käsitteellisen käsityskyvyn ylittävä käsite. Tajuntamme sitoutumatta mihinkään muotoon, energiaan, ajatukseen, tunteeseen, impulssiin on olemukseltaan tyhjä. Tälläisin määrein lähestyn tänään määreetöntä substanssia ja ei-substanssia.
Meditaatio yöllä, mieli intensiivisen paljaana, avasi tajuisuuttani tyhjyydestä. Seuraavana päivänä heti herättyäni laitan, mitään sen kummempaa ajattelematta, valikoiman vanhoja Mahalia Jacksonin gospel-levytyksiä soimaan. Istun futonillani kuin Shiva valtaistuimellaan ja kuuntelen, lähes melkein pelkästään vain kuuntelen. Musiikki on yhtä aikaa keskittynyttä ja välitöntä. Puhdasta, lujaa ja astraalisesti täyteläistä uskonnollista viihdettä. Tuntuu oikealta ja hyvältä antaa Mahalian mahtavan syvän äänen ladata hermostollinen tapahtumani. Kauneus huumaa. Tilanne pysyy kuitenkin esteettisen kokemuksen puitteissa. Kunnes kajahtaa Upper Room väkevää teokraattista spirittiä väristen. Mahalia vetää majesteetillista meditaatiota Ylimmän Hallintopalatsin portilla. Sakraalia chakraalia soundia. Kundaliinituli minussa kurkottaa taivaallista Jerusalemia kohti. Olen Herran oma. On siinä ja siinä etten hae Uutta testamenttia esille ja ala todistaa Kristuksesta.
It Is Well With My Soul - se on seuraavaan kappaleen, hitaan, herkän gospelin nimi. Lähde läikkyy, välkkyy. Minä juon janooni. Saan kasteen. Tuijotan lähteensilmään. Mahalia laulaa: Jesus Met The Woman At The Well. Minä olen kohtaamisen salainen todistaja. Mysteerinen kangastusvalo läpäisee näkymän. Tunnustan täysillä musiikin uskontoa. Jylisen sisäisesti raamatullista voimaa.
Gospelien virittämänä olen vaeltanut alkuperäiseltä lähteeltä kristittyjen jumalan lähteelle. Tähän mielteeseen havahdun, ja olen yhtäkkiä taas vapaa. En enää Jehovan orja. Mahalian musiikki virtaa huoneeseeni yhä, mutta enää Mahalia ei hypnotisoi mieltäni, pysyn etäällä sielullisilta kunnian kentiltä. Hermostoni räiskyy iloa kuin bengaalitikku. Katson mieleni lävitse, musiikin lävitse, Jeesuksen lävitse, Saatanan lävitse, israeliittojen profetioiden & psalmien lävitse ja näen monoteismin dualistiset demoninkasvot...
Trippini kristinuskon sfääreihin oli vielä lyhyempi kuin suuresti kunnioittamallani Paramahamsa Ramakrishnalla (1836-1886). Hän testasi useita uskontoja ja seurasi Jeesustakin yhden päivän - minä vain puoli tuntia: vähemmän karismaattiset Mahalia Jackson -biisit pudottivat minut opetuslasten veneestä Genesaretin järven aaltoihin. Sinne jäin kellumaan.
Nykyisin Ramakrishnan nimissä puuhastellaan paljon uskontojen ykseyden asiaa. Se ei kuitenkaan ollut Ramakrishan opetuksen ydinkota - ja olihan hänen oma ekstaattinen bhaktikundaliiniyogansa uniikki meditaatio, täysin muuta vibaa kuin mikään estabilisoitu uskonto. Eikä Ramakrishnaltakaan jäänyt huomaamatta, että joka jumalassa on oma, tiettyyn taivaaseen tanssittava sykkeensä. Lisäksi on jumalia, joilla ei ole lainkaan pulssia. Nämä jumalmahdit ovat vain fossiloituineita joukkoharhojen näköispatsaita.
Harhaanjohtajiksi voidaan kutsua kaikkia tänä päivänä suosittuja jumalia, eläviä, kituvia ja kuolleita. Jo pelkästään sen vuoksi, että ne tekevät jumalaan uskomisesta ihmiselämän fundamentaalin kysymyksen. Näin kaikki kaunis katoaa ja ihminen löytää itsensä aurinkoisena päivänäkin kirkon hämärästä. Jos minäkin olisin jatkanut ihanaa leijailuani gospelien jumala oppaana niin missä olisinkaan nyt? Jeesuksen plakkarissa? Crying In The Chapel? Taistelemassa (hyvän) jumalan joukoissa Mahalian johdolla We Shall Overcomea laulaen?
Jumalien huumori on härskiä ja lisäksi monet suurmahdit ottavat leikin hyvin tosissaan haluten olla oikeasti kukkulan kuninkaana. Siksi jokaisen joka sitoutuu sen tai tuon jumalan kohtaloon on varauduttava sekä hurmioituneisiin kunnian hetkiin että pudotuksiin helvetin syvänteesen. Jokaisesta jumalansoturista tulee vääjäämättä sieluruokaa galaktisen vatikaanin suursyömäreille tai vähintäänkin jeesusten ja allahien nukketeatterin näyttelijöitä. Jumalat ovat sodassa keskenään ja he ketkä ovat jumalan omia sotivat alati.
Jumalien kunnia ja totuus on kirjoitettu moniin pyhiin kirjoihin, mutta myös alkuaineisiimme on kirjoitettu jotakin. Kun uskonto loppuu ja hypnoosi ja onnenetsintä, saatamme nähdä sanojen ääriviivat. Äidin ja Isän isot atomikirjaimet. PerusElementit hohtavat kuin timantit. Alkukirjainten muodot ja kuviot virittävät avaruuden. Me luemme avaruudessa valoa emme sanoja. Nurinpäin kääntynyt mieli venyy yleiselle tasolle. Henkilökohtaisuus on nyt henkilökohtaista kaikkiykseyttä. Psykologinen identtiteetti, minuus, on menneisyyttä. Deevat, enkelit, demonit, avataarit, jumalalliset klaanijohtajat ja pelinrakentajat hurraavat ja taputtavat käsiään: me räjähdimme ja me selvisimme menneisyyden harhojen läpi tulevaisuuteen jossa suuret, hillittömät tarinat sepitetään ja jossa leikki on laki.
Dualismi ja monoteisimi ovat kyllä selkeää ja jämäkkää proteesia pirstoutuneille kokemuksillemme, mutta eikö sinua ja minua kiinnosta juuri se mikä odottaa kokemuksen tuolla puolen? Musiikin tuolla puolen. Sanojen tuolla puolen. Uskon ja epäuskon tuolla puolen. Naiivin uskovaisuuden ja skitsoidin hybriksen tuolla puolen. Jeh!?
posted by kari kosmos at 4:23 PM
Links to this post:
Create a Link
<< Home