Kari Kosmos - Kosmoksen aika

THE END

2007-05-23T18:16:00.000-07:00

Kosmoksen aika loppuu. Kello on jo viittä vailla. On viimeinen hetki ryhtyä johonkin uuteen, toisenlaiseen. Sillä elän vain kahdesti.

Tähän blogiin ei tule enää lisää sisältöjä. Kiitän lukijoita.

You only live twice,
Or so it seems.
One life for yourself,
And one for your dreams.
You drift through the years
And life seems tame,
Till one dream appears,
And love is its name.

And love is a stranger
Who'll beckon you on.
Don't think of the danger,
For the stranger is gone.
This dream is for you,
So pay the price.
Make one dream come true,
You only live twice.

(Barry/Leslie & Nancy Sinatra (voc)
from James Bond 007 - You Only Live Twice, 1967)

Vappuna myyrälle lahjoitetaan siivet ja ylpeitä luulotteluja

2007-04-29T07:52:00.000-07:00

On jälleen tullut aika itse kunkin hiljentyä Vapun sanoman äärelle.

Minä valvoin viime yön kynttilän valossa tutkiskellen sydäntäni, jossa enkeli taivaan lausui näin: KLARA VAPPEN!

Klara Vappenia ei Suomessa vietetä kotona televisiota katsomalla, kuten joulua ja pääsiäistä, vaan - hämmästyttävää kyllä - ihmiset osallistuvat fyysisesti juhlaan, lähtevät juhlimaan turuille ja toreille.

Paitsi että mitään juhlaa ei todellisuudessa ole. Sillä: "Ihmiset ovat menettäneet kykynsä juhlia" (Friedrich Nietzsche). Juhliminen on korvattu juopottelulla - ja juopottelu on arkipäiväistetty. Ravintola on todellakin yhä useammalle "olohuone" ja tissuttelu kymmenille tuhansille kansalaisille elämäntapakysymys.

Itse olen aina ollut humalahakuisen juomisen vankka kannattaja. En ole kuitenkaan sitä paljoakaan harrastanut- viimeisen 30 vuoden aikana en lainkaan - ja kapakkakuvioita olen vierastanut aina. Nuorena vekarana luin Herman Hessen Demianin ja koin omakseni sen mitä kirjan päähenkilö ravintolaelämästä lausahtaa:

"... Onhan siinä mukavatkin puolensa - humala, bakkanttisuus! Mutta minusta useimmat uskolliset ravintolassa istujat ovat kokonaan mennyttä kalua. Minusta tuntuu kuin juuri ravintoloissa juokseminen olisi jotakin kerta kaikkiaan poroporvarillista. No, yksi yö, palavin soihduin, oikein perinpohjaisessa ihanassa humalassa, se menettelee! Mutta noin yhtä mittaa, ainaisessa pikku kännissä, mitä oikeaa elämää se olisi? Voitko kuvitella vaikkapa Faustia istumassa illasta iltaan kantapöydässään?"

Alkoholi voimistaa ihmisen psyykkis-astraalista kierrosnopeutta ja supistaa samalla tajuntaa. Yhteisvaikutus on yleensä sielullisesti lamaannuttava. Syvän humalan estottomassa harhamassa on silti tietty nexus luovaan, jumalaiseen hillittömyyteen, jos juopottelija antaa todella mennä yli minuuden äyräiden ja euforian tuolle puolen. Mutta näin ei tapahdu. Dionosys on poistunut kaljateltasta. Ihmiset pettävät humalan, ihmiset pettävät itseään ja vetävät lärvit lärvienkin jälkeen. Siinä ei ole mitään juhlavaa, kosmista tai kiintoisaa.

Hyvin harvat ihmiset osaavat olla mielenkiintoisella tavalla humalassa, ja hyvin harvoin. Dostojevski/Bukowskimaiselle tasoille sukeltava, eksistentialistinen kännääminenkin näyttää tavallisesti olevan vain "korkean sielullisen merenkäynnin matkimista":

"... Mitä tekee intoutunut viinillä! Hän katselee tavallaan inhoten niitä välineitä ja välittäjiä, joiden tulee tässä saada aikaan vaikutus ilman riittävää perustetta - korkean sielullisen merenkäynnin matkinta! - Mitä? Lahjoitetaanko myyrälle siivet ja ylpeitä luulotteluja - ennen makuullemenoa, ennen kuin hän ryömi kuoppaansa?" (Friedrich Nietzsche: Iloinen tiede).

Karnevaaleissa myyrän kuuluukin saada siivet, koska karnevaali on olemukseltaan väärän kuninkaan juhla. Silloin kaikki kumoutuu päälaelleen. Härmälandian Vappuun on karnevalismista omaksuttu vain sen taustalla oleva yhteiskunnallinen vastakkainasettelu: hallitsija ja hallitut, työläiset vastaan porvarit ja ylioppilaat vastaan moukat. Nyt vastakkainasettelun aika on yllättäen päättynyt ja kaikki tahot, punaiset, sinivalkoiset ja vihreät, ovat valmiit yhtymään kommunismin ylipapin, V. I. Leninin sanoihin: Ainoastaan aistimellinen on olemassa; ei ole muuta olemista kuin aineellinen oleminen" (V. I. Lenin: Materialismi ja empiriokristismi).

Leninin vulgaari-materialistisesta ajatelmasta on Suomessa(kin) vedetty sellainen johtopäätös, että materian määrää ja aistiärsykkeitä on lisättävä, sen sijaan, että ihmiset herkistäisivät ja ehkä jopa henkistäisivät omaa aistimellisuuttaan. Uusi aistiherkkyys ja toisenlaisuuden intensiteetti aistimisessa eivät ole kevään juhlan teemoja. Vilkaisu Tavallisuuden uskon serpentiinimajaan sen todistaa. Siellä paavi Saul "Vihreä SETA" Vanhasen seurakunta skoolailee muovituopeilla ja vetää hartaasti Valpurin päivän euroviis(u)virttä: "Tänne päin, täällä dokaavat työläiset, sinä myös olet työläinen!"

Nollatason mystiikan Pyhä Jysäys

2007-04-12T16:18:00.000-07:00

Maanantai-iltana avaan television massiivisen The Mercury Blues Story -kokoelman soidessa stereoissani. Näen ruudussa ortodoksimunkin (Serafim). Miehen vakava ilme kertoo munkin puhuvan itselleen tärkeistä uskon asioista. Ikonikin vilahtaa kuvassa. Seuraava havaintoni on nainen, jonka kasvonliikkeistä en osaa lukea, kuullaanko häntä ikonien konservoinnista vai feministiproosan tekijän ominaisuudessa.

Vaimennan bluesin ja lataan töllöön äänen päälle. Vähitellen minulle selkenee, että nainen on pappi, teologian tohtori Pauliina Kainulainen. Ohjelma on TV ykkösen Voimala, toimittajina Marketta Mattila ja Raisa Rauhamaa.

Pauliina Kainulaisen mielestä jumala on yhtä aikaa kosminen lähde ja persoonallinen entiteetti, Isä. Tätä en tohdi kiistää, vaikka itse olenkin nähnyt kosmisen lähteen ja avaruuden Äidin olevan yhtä. Ja kuten olen aiemminkin blogaillut, Luomisen Äiti on suloinen Supermama & hurja Akka - ikuisuuden julma huora, kalman kylmä tuhooja, jolla on lämmin syli ja silmissä luovuuden jumalainen välke. En tajua, miksei feministiteologi Kainulainen Häntä palvottavaksi kelpuuta. Ihmetyttää lisäksi se, että Pauliina-papitar pamlaa kosmisesta lähteestä, mutta työssään hän jakaa ihmisille - ei elävää vettä - vaan viiniä ja leipää jumalansa verenä ja lihana.

Kolmantena haastateltavana Voimalassa on teologi Jyri Komulainen. Hän heittää peliin pari viittausta dialogiin hindufilosofian ja kristinopin välillä. Koko keskustelijakatras on yksimielinen siitä, että mystikoita piisaa kristinuskossa ihan riittävästi, ei heitä tarvitse esim. Intiasta lähteä etsimään. Mielestäni tälläinen käsitys on perusteetonta omahyväisyyttä. Jeesus-liikkeen historiaan kuuluvat ristinjohannekset ja pyhätbirgitat täyttävät kyllä tiettyjä mystikon tunnusmerkkejä, mutta ajatonta jengaa ja universaalia koherenssia heidän opetuksensa ei ilmennä.

Ristipyhimykset ylläpitivät kosolti katteettomia, harhaisia uskomuksia - uskoa ihmisen kuolemattomaan sieluun ym. vastaava - ja he promotoivat aina vaan karitsaa, uhrilammasta. Eivät "itsettömyyden karjunnassaan" ( ... the great lion´s roar of non-selfhood... -The Life of Milarepa) voitokasta, valkoista leijonaa. Tosin, kautta aikain idän gurujen taholtakin on tullut ilmi enimmäkseen ympäripyöreää hymistelyä- vähemmän viiltävästi todellisuutta analysoivaa uskonnollisuutta ja kirkkaasti pyhää poweria.

Pyhyyden täytyy olla turmeltumattoman energian esteetöntä, läpivalaisevaa läsnäoloa. Koska tämä energia on kotoisin kosmisesta lähteestä, siihen saattaa törmätä missä tahansa, jos vain on onni myötä. Uskonnot pystyvät yhtä huonosti salaamaan sen olemassaolon ja johdattamaan sen puhtaaseen voimapiiriin. Pyhyyden kukka aukeaa ihmiselle sallimuksen oikusta, ei rukouksen tai rituaalien kutsumana. Voimalan lopputekstien vilistessä ruudussa mietinkin sitä, miten toisenlainen energia lähetyksessä olisikaan voinut olla, jos pyhyys olisi äkisti näyttäytynyt Marketta Mattilalle, Raisa Rauhamaalle ja heidän vierailleen.

Pyhän jysäyksen sijasta Voimala tarjosi katsojilleen arkikristillisen humanismin staattista ja lepsua jännitettä. Se, yhdessä pyhyyskeskustelun olennaisuuksia syvyyksiä välttelevän virityksen kanssa, ilmentää jotain sellaista mitä on laajemminkin meneillään. Ihmiset halajavat "spiritualiteettia" elämäänsä, mutta pitävät lujasti kiinni identiteetistään: ehdollistumistaan, uskonnostaan/uskonnottomuudestaan ja minäkuvastaan. Tämä on ratkaisematon kaksoissidos. Kaikkiykseyden mystiikka on yhteensovittamaton dualistisen maailmanselityksen kanssa ja uskontojen hyvät ja oikeamieliset jumalatkin kalpenevat kauhusta perimmäisen Voimalan Ikimahdin jylistessä.

Ikuinen Ikimahti ei näytä olevan kiinnostunut meistä. Meidän on oltava intensiivisen kiinnostuneita Hänestä voidaksemme yhdistyä luojamme meditaatioon. Jos noudatamme munkki Serafimin ohjetta mennä parvekkeelle huutamaan, `Kristus armahda!´, me vain patsastelemme eksistentialistisella itsetuntemuksella ja synnintunnon glorialla. Se ei ole välttämätöntä. Sanon näin, koska tiedän millaista on seisoa ulkopuolella, ex-stasis. Se tekee tyhjäksi kaiken. Olet nolla ilman ääriviivoja. Nollasta on aloitettava. Se on jumalankuva. Peruskuvio. Teleportti. Tulee näkyväksi hartaana, nimettömyyden hetkenä.

Tunnelmia & visioita Väyrysen Paten ylösnousemusta odotellessa

2007-04-06T18:46:00.000-07:00

Naavaparta harmaahapsi kuuluu Suomessa sekä jouluun että pääsiäiseen. Pitkäperjantain pukki on tietysti ohjaaja Kalle Holmberg, joka käväisee kerran vuodessa mediassa antamassa ortodoksisuudelle kasvot. Pääsiäinen on myös noituuden sesonkia, mutta silti yhtään tosi noitaa ei ikinä kaiveta patansa äärestä haastateltavaksi telkkuun tai valtalehtiin.

Ortodoksit rulettavat pääsiäisenä rankasti, sillä vaikka kirkkokunta on suhteellisen pieni kuuluu siihen sopivan paljon silmäätekeviä. Ortodoksikristillisyyshän on parfyymi, joka antaa kivan annoksen mystiikan tuoksua yhtä lailla taiteilijan kuin poliittisen taitajankin imagoon. Eikä älykköäkään leimata alan piireissä uskovaiseksi reppanaksi, vaikka hän ortodoksiuskoa tunnustaisi tunnustavansakin.

Vasemmistoliittoa vuosikaudet oikealle tielle ohjannut Suvi Anne Siimes on esimerkki julkimosta, joka on brändissään pyrkinyt yhdistämään älyllisyyttä ja ortodoksikristillisyyttä. Hänen näkemyksiään tutkiessa onkin helppo havaita, että rouva Siimes on näppärästi oivaltanut erään perusjutun uskonnosta - sen että uskonto on samanlainen psyyken peliareena kuin politiikkakin. Uskovaisilla on ihanteensa, mutta niitä ei tarvitse ottaa vakavasti, koska ihminen ei kuitenkaan voi olla täydellinen; hän voi vain rukoilla ja kilvoitella.

Tuskinpa kukaan Suomi-politiikan höpönassuista on kilvoitellut yhtä suurella volyymilla kuin Paavo Väyrynen. Hän ei ole provosoitunut, vaikka provosoitu on ja mediapeliä hänen kustannuksellaan pelattu. Pää ylväästi pystyssä Pate on kantanut läpi vuosikymmenten oikeassa olemisen taakkaa, jonka omasta kokemuksesta tiedän raskaaksi. Saatuaan taannoin nekkuunsa presidenttikisassa Paavo poistui vaalikoneen siivin härmälandiasta Brysseliin. Tämän siirtymän voi käsittää ritualistisena eleenä. Se oli Paavalin viesti kaikille niille, jotka 80-luvun lopulta lähtien alkoivat julistaa muuttavansa pois Suomesta mikäli Väyrynen valitaan presidentiksi.

Äskettäin e-vaaleissa komean äänisaalin kerännyt Pate on jälleen kotoisilla tanhutantuvilla ja valmis asettumaan suomalaisen poliitikan messiaaksi. Sellaista hänestä ei kuitenkaan ehkä tule, sillä jo ainakin kolmasti Kepu on vaalien jälkeen kieltänyt entisen, puhemieheksi tai ministeriksi pinkovan, mestarinsa.

Paten kaapissa on luurankoja runsaammin kuin Golgatan kalmistossa. On jalasmökkiähärdelliä ja on presidenttipeliä alkkis-Karjalaisen piikkiin muinaisina aikoina ynnä muuta. Ne vaan eivät ole oikeanlaisia luurankoja nykyaikana. Jutut lentoemämmän takamuksen nipistelystä ovat kovin mietoa maitia siihen mielikuvien hardcore-staffiin verrattuna, jota Matti Vanhasesta median välityksellä tajuntaamme tihkuu.

Jos Vanhanen ei olisi pääministeri-statuksen haltija, hänessä ja hänen hommeleissaan ei olisi mitään julkisuuskynnyksen ylittävää substanssia. Sen sijaan Väyrynen on verraten kiintoisa hahmo poliittisena visionäärina ja - ehkä viimeisenä - (alki-O-laisen)aatteen miehenä. Hän omaa isoja näköaloja ja hänellä on omat, yllättävät vetonsa ja vaatimuksensa, erikoiset katsantonsa ja suuntimensa. Väyrysen suuntaviivat ovat luultavasti suurimmaksi osaksi erheellisille olettamuksille perustuvia, mutta jotain pointtia ja särmää täytyy olla kaiffarissa, jota Manu Koivisto vihaa. Jo pelkästään tämän vuoksi Kepun kannattaisi vielä kerran harkita, pitääkö Patesta todellakin tehdä - piristävän messiashahmon sijasta - Pilatus, joka pesee kätensä suomalaisesta poliitiikasta ja palaa EU-uralle.

Meidän muiden on hyvä muistaa ja tiedostaa, että Väyrysen Pate on poliitikoksi erikoisen sivistynyt suhari. Hän on mm. tunkeutunut läpi Dostojevskin tuotannon ja pika-ajassa. Kalle Holmberg puolestaan on elänyt dostojevskina ties kuinka monta kymmentä vuotta. Molemmat jäärät ovat vanhan draaman miehiä ja entisiä kekkoslandialaisia. Heidän aurinkonsa nousee idästä. Sieltä me kaikki olemme kerran nousseet. Samoin noituus ja magia meissä on kotoisin villistä idästä. Trikit ja halvat huvit ovat tulleet suomalaisia vastaan lännen tiellä heidän muuntaessaan siellä henkistä pääomaa kouriintuntuvaksi kahisevaksi.

Suomi taapertaa syvällä, syvällä lännen tien mämmissä. Vain harvat täällä kuulevat kuinka pääsiäisyön hiljaisuuden syvänteestä kumpuaa yksi ääni, joka kysyy: Miten on sinun sisäisen paavoväyrysesi laita? Vallitseeko nöyryytesi ja varmuutesi välillä harmonia? Aiotko käyttää egoismin valtakirjaa vai lentolippua ykseyden keskukseen? Oletko valmis ihmisyyden ja vapauden ylösnousemukseen?

Vapauden filosofia & Ekstaasin politiikka

2007-04-02T06:25:00.000-07:00

Olen kirjoittanut paljon politiikasta ja poliitikoista viime kuukausina. Myös vapaudesta huomaan pakisseeni monta kertaa. Nämä asiat kytkeytyvät toisiinsa sikäli, että poliitikoilla on mahti säädellä kansalaisvapauksia.

Ihmisten henkistä vapautta politiisilla toimilla ei voida rajoittaa. Vastaavasti, poliittinen toiminta ei vedä puoleensa vapaita henkiä. Keskimääräiset tajunnat valitsevat johtajikseen keskimääräisiä tajuntoja, jotka eivät tiedä muuta vapautta kuin vapauden syödä uuniperunoita joka ilta ja lennellä kukasta kukkaan niinä vuorokauden tunteina, jolloin valtateatterin velvoitteet eivät paina. Tähän ns. Vanhasen malliin ei älymystöllä ole mitään huomautettavaa ja taiteilijat näyttävät tuntevan vain ns. taiteellisen vapauden, jos sitäkään.

Vapaus on riippumattomuutta sekä auktoriteeteista että ihanteista. Siten se merkitsee täyttä, henkilökohtaista vastuunottoa elämästä. Se tarkoittaa vastuunottoa myös siitä persoonakeskeisyyden perspektiiviharhasta, jonka hegemoniasta on turha syyttää kapitalismia, babyloniaa tai globalisaatiota. Jos myönnämme, että olemme vapaaehtoisesti omien psykologisten kokemustemme vankeja, meillä on avain sellin oveen. Vai onko?

Avaimilla ei ole käyttöä hänelle, joka ryömii tyrmänsä hämärässä lukittua ovea näkemättä. Olen havainnut tämän usein esimerkiksi syvän turhautuneisuuden ja raivon hetkinä. Tuollaiset tunnetilat ovat yhtä pysymättömiä kuin ne ilmiöt, joihin ne kohdistuvat. Mutta ne vaikuttavat uskottavilta ja tärkeiltä - kunnes yhtäkkiä ovat loppuun palaneita. Yhtä äkisti myöhemmin, meditaatiossa ollessasi, tajuat koko draaman kaavan.

Kun käsitän mielen ja tunteiden ja ajattelun mekanismin, en kaipaa enää avainta vapauteen - se olisi yksi riippuvaisuussuhde, yksi este, yksi lukko lisää. Todellinen kahlekuningas ei käytä edes piilotettuja tiirikoita. Kahlekuningas on enemmänkin alkemisti kuin temppujen tekijä.

Minäkin olen kahlekuninkaan meditaatiossa samsaran harryhoudin ja puran silmät ummessa mielen lukkomekanismin. Se on reaktviinen rakennelma, jota tutkiessa mielipelit sotkevat herkästi houdinit keloihinsa - mutta tässä se lukko nyt on edessänne purettuna, olkaa hyvä, ja kuten huomaaatte, se on aineeton. Täysin aineeton. Vain sen avaaja on materiaa!

Vapaus on siti jotain muuta kuin abstraktio. Vapaus on konkretiaa, enegian esteetöntä liikettä. Se edellyttää kaiken vastakkain asettelun loppumista ja johdattaa näin poliittisen ekstaasin äärelle. Yhteisten asioiden kosmiseen ytimeen. Muutoksenvirran töyräälle.

Siellä maailmanpankki tarjoaa meille rajatonta luottoa ja me luotamme! Luotamme muukalaiseen, luotamme toisenlaisuuden häivähdykseen. Taustakohinasta erottuu tuhansien taivaallisten pasuunoiden kaiku niiden soittaessa rajattomuuden kansallislaulua - älä luo lakeja, luo elämää - ja, kautta merikukallisten uuniperunoiden, siinä hymnissä on totuuden kultainen soundi!

Olemme valoilmiöitä kaikki, Vanhanen ja Merikukkakin. Ajatelkaapa, jos olisimme tänään vapaita valoilmiöitä, vailla ehdollistuneen, historiallisen eksistenssin kahleita? Sekunnin tai 24 tuntia. Ei direktiivejä, ei psykologisia impulsseja, vaan puhdasta järjestystä. Try before claim!

Pannuhuoneiden Picasso kävi talossa

2007-03-25T17:38:00.000-07:00

Viime keskiviikkona heräsin outoon viileyden tunteeseen. Talon öljypoltin oli pysähtynyt. Minun oli vaikea uskoa, että öljy olisi loppu. Muutaman epäonnistuneen käynnistysyrityksen jälkeen aloin väännellä jakarilla polttimen suutinta irti. Siitä ei tullut mitään.

Tuntia myöhemmin minulla on apuvoimia ympärilläni. Veljekset kuin ilvekset. Heistä toista en ole aiemmin tavannut. Taloon tullessaan hän ojensi minulle valtavan kouransa, saneli nimensä ja ilmoitti, että hänellä on kova kanuuna päällänsä. Pannuhuoneen uumenissa hemmo käy rivakasti tutkimuksiin. Suodatinkannut tyhjennetään ja putsataan ja letkuja availlaan, erikokokoiset jakoavaimet iskeytyvät kiinni muttereihin hauen leukojen tiukkuudella ja koko ajan äijä räppää lämmitys-cydeemeihin liittyvää legendaa.

Tajuan, että alan Picasso on nyt puikoissa ja on henkeäsalpaava kokemus seurata hänen performointiaan. Ikään kuin itse Shiva-jumala olisi kylässä jakareita ja kiintoavaimia kaikissa neljässä kädessään heiluttaen.

Pablo Picasson taiteellinen mestaruus synnytti satoja, uniikkeja maalauksia. Mutta kun pannuhuoneen picassoni on duuninsa tehnyt, hän ei jätä jälkeensä taideteosta, vaan toimivan koneiston. Monia remonttireiskoja kuitenkin sanotaan remonttireiskoiksi juuri siksi, että he eivät ole picassoja, vaan he tarttuvat vaikkapa vasaraan samalla ammattitaidolla, kuin Aaltosen Reiska rumpukapulaan. Lopputulos on silloin taatusti tutti frutti - ja on pakko vatkaa!

Idols-yrittäjä Ari Koivunen oli aivan oikeassa todetessaan, ettei Remu ole muuusikkona ylen osaava taituri. Kukaan ei pestaisi häntä rivimieheksi omaan bändiinsä. Mutta ruutia ja asennetta Remun soundissa on. Se ratkaisee pelin rock & rollissa. Tosin itse tykkään, että valtaosa Hurriganes-levytyksistä on tylsää puserrusta, jota ei edes Albertin hieno kitarointi pelasta. Enemmän diggaan kokonaistaideteoksesta Remu Aaltonen.

Remu ei seiso taiteensa edessä, kuten vaikkapa iso ego Picasso - tai Jouko Turkka - teki, vaan juuri Remun persoona on hänen taiteensa. Hänen egonsa on hänen esityksensä. Tämä sinänsä mainio juttu on osaltaan ollut pönkittämässä sellaista käsitystä, että musiikki ja kaikki luova laatiminen lähtee egosta - ei egottomuudesta.

Punk-rock hehkutti seitkytluvulla, että jokainen on taiteilija. Samaa julisti performance-guru Joseph Beuys. Nykyisin joka iikka voisi olla tietsikkansa ääressä oma sisällöntuottajansa - mutta onko näin? Idolseille ainakin on edelleen kova kysyntä ja keskinkertaisuuden vetovoima on säilynyt valtaisana. Taitavat tämän ajan picassot vaikuttaa pannuhuoneissa tai muuten maan alla.

Rukousmeditaatio oikeusministeri Leena Luhtasen hyväksi

2007-03-13T19:41:00.000-07:00

Oikeusministeri Leena Luhtasen tiukoilla jakkupuvun housuilla verhottu takapuoli on tullut tällä viikolla hyvin tutuksi. Niin monena iltana on uutislähetyksissä nähty, kuinka ministeri Luhtanen panee tulipunahuulet suppuun, kääntää selkänsä "turhia" kyseleville toimittajille ja jättää kameran seuraamaan hänen horisonttiin katoavaa takamustaan.

Luhtasen esityksistä tulee mieleen ex-kalenteripyllistelijä Tanja Saarela, joka polvistuessaan taannoin paavin edessä pyllisti samalla kaikelle Suomen ei-katoliselle kansalle. Saarela on rouva Luhtasen tavoin ollut hänkin julkisesti "äkäinen ukolleen". Äskettäin hän käytti ilmaisua "Ollin oppivuodet" ohjaaajamiehensä töppäilyjä kommentoidessaan. Yhtäläistä särmää oli taannoin omaa Topiaan median välityksellä ojentaneessa Riitta Uosukaisessa.

Ilmeisesti suomalainen politiikka on olemukseltaan niin sadomasokistista härdelliä, että nainen voi pärjätä lipposten ja vanhasten nahkurinorsilla vain lady Dominan tyylillä. Ohjaat ovat kuitenkin vielä tiukasti hyvienveljien hallussa. "Lisää nöyryyttä, Leena!" määräsi Eero Heinäluoma tänään lööpeissä puoluesisarelleen. Siitä taas tulee - yhtäläisen absurditeetin vuoksi - mieleen Remu Aaltonen, joka kerran levyä tehdessään vaati äänittäjältä soundiin "lisää dolbya!"

Vanha vankilakundi Remu olisi tiukan oikeamielisyytensä vuoksi nappivalinta oikeusministerin virkaan. Leena Luhtasen tilannetaju ei vaan ole sitä luokkaa, että hän pärjäisi rokkirumpalin nopeatempoisessa pestissä, joten osienvaihto päikseen ei onnistu. "En taatusti eroa", Luhtanen on itsekin ilmoille kuuluttanut (ministerin asemaansa - ei rötösherraansa - viitaten). Sen sijaan hän vaatii lisää dolbya eli kohinansuodatusta keissiinsä. Toisin sanoen, Luhtanen on hallitsijattaren roolissaan päässyt yhtä korkealle ylimielisyyden asteelle, kuin Harri "minä juon nyt kahvia" Holkeri pääministerinä ollessaan.

Holkeria pilkattiin ja vastustettiin rutosti 80- ja 90 -lukujen vaihteessa, mutta energianhukkaa se kaikki älämölö oli. Holkeri ei siihen kaatunut, eikä holkerismi. Sen sijaan kävi niin, että Holkeri lähti Irlantiin kristillistä terroria liennyttämään, nöyrtyi siellä ihan omia aikojaan, palasi takaisin Suomeen ja on nykyisin varsin mukava, harmiton ja laajakatseinen veikko.

Kaunaisuus Luhtastakin kohtaan on täysin turhaa. Ei meidän häntä pidä vihata, kuten ei myöskään Sasia, Vanhasta tai muita politiikan häikäilemättömiä pelureita. Myötätuntoa nämä ihmiset tarvitsevat. He ovat valtaan ja valtapeleihin addiktioituneita, illuusioiden perässä juoksevia ihmisiä, joita ei voida auttaa äänestämällä - se on kuin antaisi narkille lisää kamatsua - vaan ennemminkin siten, että annamme heille oman ÄÄNEMME. Oman parantavan mantramme, oman meditatiivisen rukouksemme.

Maagisen, myötätunnon rituaalin voit toimittaa esim. siten, että syvässä kontemplaation tilassa, silmät puoliumessa visualisoit itsellesi mandalan, sijoitat siihen kaikken ministerien hahmot ja alat vuodattaa sisimmästäsi aina mandalan ulompiin kehiin asti laajenevaa rakkautta.

Erityisesti Leena Luhtanen tuntuu juuri nyt tarvitsevan vilpittömän myötätunnon energioita ja maalliset melskeet ylittävää, kosmista näkökulmaa elämään. Siksi itse aion, tämän kirjoitettuani, laittaa hänen kuvansa seinälle, istua lootusasentoon meditoimaan ja resitoida mantraa, johon toivon teidän kaikkien yhtyvän:

Oi jalosti syntynyt, Leena Luhtanen, ota vastaan tämä Ainoan Rakkauden sydämestä virtaava energia ja anna sen herättää Oikeuden Jumalatar sinussa! Olkoon siirtymisesi kosmisen oivaltamisen valoytimeen suloinen alusta, suloinen keskeltä, suloinen lopusta. Ole vapaa ja voimakas Äiti Elämän palvelija!

61 v. jälkeen Adolf Hitlerin: "Työ tekee onnelliseksi"

2007-03-05T18:12:00.000-08:00

Kokoomuksen Jyrki Katainen uskoo, että markkinatalouden kestitysleirissä työ tekee ihmisen onnelliseksi. "Työ on perusarvo, josta ihminen palkitaan," Katainen julistaa.

Työn korottaminen ihmisyyden "perusarvoksi" merkitsee selkokielellä tienaamisen ja tuottavuuden pyhäksi tekemistä. Syntisiä ovat joutenolijat ja muut sivulliset - heillä kun on aikaa katsella, tuumailla ja kyseenalaistaa vallitsevaa meininkiä. Tavarataivaan portit aukeavat vain Pavlovin korien psykologialla varustetuille, mekaanisille suorittajille, jotka antavat tassua tuhat kertaa päivässä keksipalan toivossa.

Ilman työtä yhteiskunta ei tietenkään pyöri, mutta jos yhteiskunta on pelkkä kolmessa vuorossa mania leipova koneisto, kitkaa ei voida välttää. Jatkuva oravanpyörässä polkeminen näännyttää ihmisyyden ja estää polkijalta uusien maisemien näkemisen.

Mikäli ihminen kokee olevansa etupäässä oma duunipersoonansa, silloin hän uskoo sokeasti sekä omaan että muiden kuvaan itsestään. Hän luulee kykenevänsä säilyttämään jonkun tietyn identtiteetin alati muuntuvaisessa todellisuudessa ja torjutuksi tulee old boy Timothy Learyn kosminen teesi: "You can be anyone this time around".

Ihmisen leikkisä suhde omaan sosialiseen rooliinsa mahdollistaa sen, että hän voi eläytyä yhtä lailla esimerkiksi juristin kuin nurmenleikkaajan osaan. Kansalaisten pakkosijoittaminen työelämään on kuitenkin inhimillisten voimavarojen tuhlausta ja yhteiskunnallisia ristiriitoja lietsovaa, demokraattista fasismia.

Käsitykseni mukaan rakkaus on ainut "arvo", joka käy inhimillisen elämän perustaksi. Rakkaus on minättömyyttä, jakamista, säteilyä, eläytymistä ja laajentumista. Aurinkovoimaa. Mutta miten rakkautta voitaisiin soveltaa yhteiskunnallisessa rakenteessa? Tähän kysymykseen ei pitäisi etsiäkkään vastausta. Sen sijaan joka yksilön olisi ratkaistava oma suhteensa rajattomaan rakkauteen: uskallettava katsoa mitä tapahtuu, jos ei pidä mistään roolista tai tittelistä kiinni, vaan antaa timanttivaununsa syöksyä vapaalla kohti uusia seikkailuja.

Eräänlainen seikkailu voisi syntyä siitäkin, jos vastakkainasettelun aika työelämässä todellakin päättyisi, kuten Katainen ja kokoomus ovat esittäneet. Yhteen hiileen puhaltaminen on jumalainen idea. Sitä ei kuitenkaan voida toteuttaa ennen kuin nähdään ja tunnustetaan, että myös välille työssäkäymisen ja toimetonna olemisen on langennut varjo. Samalla tavoin alkuperäisen, kosmisen mielen ja yhteiskunnallistetun ihmisyyden välille lankeaa joka päivä varjo. Tämä seikka vaan ei suomalaisten poliitikkojen katajaiseen ideologiaan mahdu.

Kataisen lisäksi juuri nyt on äänessä paljon muitakin "onttoja miehiä". Heidän äänensä ovat "kuivat ja tarkoituksettomat" (T.S. Eliot), koska he puhuvat niin paljon siitä miten hyvinvointi saavutetaan ja niin vähän siitä, miksi se koko ajan pakenee meitä.

Vaalivaroitus

2007-02-25T12:52:00.000-08:00

Tanja Saarela on pitkästä aikaa näyttäytynyt julkisuudessa tissit framilla. Iltalehden (31.1.07.) mukaan Saarelalla "on taas avaran kaula-aukon aika". Tiedon vahvistaa lehden samassa numerossa pönöttävä iso kuva opetusministeristä paljastavassa pukimessa. Saarelan oma lausunto asiasta vilahti äskettäin silmiin Iltiksen lööpistä: "haluan taas olla olla naisellinen". -Vaalit ovat lähellä.

Päivi Räsänen on lopettanut pitkätukkaisten solttujen puolesta puhumisen. Ei sen takia, että miesten siilitukkapakko olisi jollain ihmeellä todistettu tasa-arvolain mukaiseksi, vaan - näin hän telkussa kertoi - siksi, että Räsänen huomasi suomalaisten haluavan lyhyttukkaisia sotilaita. -Vaalit ovat lähellä.

Vihreiden kansanedustajaehdokas Minerva Krohn on lähettänyt minulle sähköpostia, vaikka me ei toisillemme tuttuja ollakaan. -Vaalit ovat lähellä.

Thaimaan tsunami-Tarzan, Sauli Niinistö, on palannut Suomen kamaralle ja seisoo vaivaantuneen näköisenä keskellä väkijoukkoa harava kädessä, ääniharava. -Vaalit ovat lähellä.

Eduskuntavaalit ovat joka kerta yhtä säälittävän ankea teatterihässäkkä. Ehdokkaat tyrkyttävät itseään ja erinomaisuuttaan, vaikka jokainen tietää, että eduskunnassa yksilöiden on oltava alamaisia ryhmäkokouksen kannalle. Jokainen puolue taas latelee löpinää yleisen hyvinvoinnin lisäämisen puolesta, mutta kenelläkään ei ole esittää lääkkeitä inhimillisen pahoinvoinnin vähentämiseksi.

Vaalinäytelmän näyttelijäkaartissa ei suuria muutoksia ole tapahtunut sitten edellisten kinkereiden. Isoin senaatista poistuva hahmo on tietysti Tony Halme, joskin hänen elämänsä kustannetaan vastakin valtion pussista. Toinen näyttävä lähtijä on vasemmiston Suvi-Anne Siimes, jonka sekasotkuista arvomaailmaa ja ällistyttävää itsetyytyväisyyttä esittelevä muistelukirja tuli juuri äskettäin markkinoille. Siimeksen arkkivihollinen, Jakke Laakso saattaa hyvinkin olla kavala piilokommari, mutta hänessä tuntuu olevan vielä tervettä rahamahdin kammoa. Päinvastoin kuin kapitalismijumalaa kumartavalla julkiortodoksi Siimeksellä. Joka tapauksessa: puhemestari Jakke tulee jäämään Suomen poliittiseen historiaan, Siimes unohdetaan, kuin talven valkoinen, jäinen henkäisy kesäsäällä.

Eräs Tony Halmeen neljän vuoden takaisista vaaliväittämistä oli se, että hän tietää keinon millä Suomesta lopetetaan huumeongelma vuodessa (vai oliko se vieläkin lyhyemmässä ajassa...). Halmeen huumestrategiassa oli kuitenkin joku heikko kohta, koska kävikin niin, että senaattorin oma huumeongelma ajoi hänet n. vuodessa henkilökohtaiseen katastrofiin. Eivätkä edes Halmeen puoluetoverit ole nostaneet esille Tonyn aiemmmin esittämää päihdepoliittista skenaariota. Sen mukaan päihdeongelmaiset pitäisi sijoittaa Korkeasaareen. Pelin politiikkaa, sanoisi Veikko Vennamo perussuomalaisten kuvioista.

Perussuomalaisten pelle-ehdokas näissä vaaleissa on Veltto "Pertti" Virtanen. Velton ehdokkuus on Timo Soinin huonoin vitsi, sillä jo aiemmin on nähty, että eduskunta on veltolle Velholle täysin vääräntyyppinen areena, aivan kuten on ´kansanedustaja` hänelle erittäin kehnosti luontuva titteli. Tony Halme edusti taatusti kansaa tai ainakin osaa siitä, mutta egosentrikko Virtanen ei ole koskaan edustanut ketään muuta paitsi itseään.

70-luvulla Veltto propagoi ohjelmaa: "Jo riittää hirsipuut - hampunpolttajat eivät naruja kaipaa!" Kymmeniä vuosia myöhemmin lievää sympatiaa tälle sloganille ilmaisi Rosa Meriläinen. Rosan julkinen imagohan on olla räiskyvä ja pikkuvanha perhetyttö - ikään kuin hahmo jostain "Tiina panee töpinäksi" -tyttökirjasta - ja kerran hän sitten päätti kohahduttaa porukoita oikein kunnolla. Rosa kertoi Imagessa vetäneensä henkeen SITÄ ja myös, että ei SE nyt NIIN KAMALA JUTTU ole, vaikka Rosa itse ei siitä diggakaan. Paljastuksesta kehkeytyneen kohun ja oikeusjutun jälkeen Rosa palasi pian kiltisti ruotuun ja rupesi häärimään hedelmöityshoitojen ja homoasioiden parissa kuten muutkin vihreät, kunnes lähti äitiyskatkolle.

Joo, lähtee mies, lähtee nainen - vaan ei lähde Vanhanen (vaikka lähtis Vanhaselta nainen!). Ei kulumallakaan. Vaalien jälkeenkin Matti tulee seisomaan Suomi-paatin ruorissa - suorana ja kuivana, kuin menneen kesän viimeinen seiväs Jukolan heinäpellolla. Tämä on Koon ennuste ja se pitää! Vanhasen siunaus on hänen myllynkivensä: "pääministerin morsian". Naissankarin maine tekee Vanhasesta oikean ÄIJÄn kansan silmissä. Samalla hän on sopivasti harvasanainen ja cool MYSTEERIMIES - pussaa, mutta ei puhu pussailuistaan. Härmän häijyä ei kaivata kansakunnan kärkeen, vaan vanhan ajan vallesmanni.

Toisissa puolueissa on Vanhasen paikalla joku toinen vanhauskoinen vanhanen. Siksi muutkin kuin kepulaiset ehdokkaat tulevat saamaan eduskuntavaaleissa ääniä. Toki puolueiden linjoissa on erojakin, mutta keskusjohtoisen, holhousyhteiskunnan ylläpitämisestä kaikki pitävät kiinni. Yhdenkään ehdokkaan vaalimainoksessa ei lue: VAPAUS.

Päinvä tarjous: 2,4 miljardilla eurolla hyvinvointia!

2007-02-11T20:14:00.000-08:00

Demarit ovat luvanneet lisätä kansan hyvinvointia 2,4 miljardin euron edestä, jos pääsevät vaalien jälkeen hallitusvastuuseen. Muiden pääpuolueiden tarjoukset ovat n. miljardi euroa pienempiä, mutta kohtalaisen kookkaita summia ovat kaikki puolueet valmiita hyvinvointiimme satsaamaan - nyt vaan pitäisi löytää kauppa, jossa hyvinvointia myydään!

Tosin en itse laittaisi Eero Heinäluomaa tälle kauppa-asialle. En usko, että hän osaa toimia VALINTAtalossa. Heinäluomille hyvinvointi on standardisoitu, yhden koon massatuote, hyllytavaraa, jota pannaan luottokortilla poikki ja pinoon.

SDP on jo iäisyyden ajan hääräillyt ihmimillisen toiminnan laitostamisen asialla. Paljolti juuri demareiden syytä on se, että hyvinvoinnin kriteeriksi on meillä omaksuttu laitosruoan yhtäläinen mauttomuus. Tasapäistäminen ja holhoaminen ovat byrokraattisen sosdem-yhteiskunnan läpikäyvät periaatteet. Tyypillistä "kansan ystävien" hyvinvointipolitiikkaa on esim. se, että nuoret pannaan pakko-opiskelemaan ja työttömiä pakkokurssitetaan.

Laitostettu elämä on synnyttänyt yhteiskunnassa valtavasti pahoinvointia ja se ei muunnu taikaiskusta hyvinvoinniksi sillä, että värvätään lisää väkeä vanhusten "huoltoon" tai parannetaan koululaitoksen ja terveydenhuollon taloudellisia resursseja. Tehokkaampi keino kehittää yleistä hyvinvointia olisi vähentää ihmisiin kohdistuvia psyykkisiä paineita. Opinahjot ja työpaikathan ovat nykysin hiostavia stressipesäkkeitä valtavan kiireen ja kovan vaatimustason vuoksi. Ihmiset kun eivät välttämättä jaksa koko ajan vain tuunata ja totella, tai motivoidu olemaan kasvottomia koneita kylmässä koneistossa.

Muissa puolueissa käsitykset hyvinvointivaltion olemuksesta ovat suunnilleen samassa vireessä kuin heiniksillä ja lipposilla. Tosin viime viikolla näin kokoomuksen Jyrki Kataisen puhuvan eräässä tv:n vaaliväittelyssä kauniita sanoja siitä, kuinka valtiovallan ei pitäisi ajaa ihmisten elämää tiukkoihin raameihin, vaan kannustaa ihmisiä yksilöllisiin ratkaisuihin ja valaa heihin toivoa jne.

Taputin tajunnassa Kataiselle, mutta vain yhdellä kädellä. Sillä enhän voinut olla näkemättä ketä kammottavia politrikkejä sympaattisen Kataisen selän takana piileksii: Hjalliksen äxä, Kummola, Häkämies..., siis tätä väkeä, joille yksilöllisyys ja luovuus ovat täysin abstrakteja, arkielämään kuulumattomia käsitteitä. Yhtä käsittämättömiä cydeemejä ne ovat tietysti myös suurimmalle osalle kansaa, mutta silti on mielestäni selvää, että kansalaisten hyvinvointi voi toteutua vain joustavassa ja avoimessa, yksilöllisyyttä kunnioittavasssa yhteiskunnassa.

Hyvinvoinnista puhuttaessa pitäisikin rahan sijasta keskustella enemmän vapaudesta. Autoritaarisuuden hylkääminen koulu-ja työkuvioissa, eduskunnan ja hallituksen vallan riisuminen ja kansalaisvapauksien laajentaminen - nämä kaikki olisivat hienoja, positiivista vibaa henkiviä vaaliteemoja, mutta yksikään puolue ei niitä osta eikä myy. Päinvastoin, poliitikot eivät anna mitään arvoa ilmaisille asioille elämässä ja he leimaavat rikollisiksi kaikenlaiset vapaussoturit. Eivät ole siis päässet koskaan vapauteen sisälle, eivätkä soisi muidenkaan pääsevän.

Hiukset hulmuten - pää kypärään!

2007-01-06T19:06:00.000-08:00

"Pitkä tukka, lyhyt tukka - mitä välilä sillä on, kun pääsi on ammuttu mäsäksi?"

Maanviljelijä Max Yasgurin tervehdyspuheen sanat vuoden 1969 kukkaiskansalle Woodstockissa kaikuvat yhä ilmassa. Minusta on hauskaa, että Päivi Räsänen, jonka monia mielipiteitä olen sympatisoinut, on havainnut saman seikan kuin Yasgur ja esittää, että armeijassa pitäisi sallia pitkä tukka miehille myös.

Solttujen hiusasia on ollut ennenkin tapetilla ja muistan edesmenneen kenraali Enrothin sorahtaneen mediassa, että ei sotilaskuntoisuus ole tukan pituudesta kiinni. Ruotissa, Hollannissa ja kai muissakin maissa kenraalin edustama kanta on omaksuttu viralliseksi linjaksi jo vuosia sitten.

Naissotilaiden aikaa kun eletään olisi tasa-arvovaltuutetun tietysti syytä ottaa kantaa mies- ja naissotilaiden eriavoiseen kohteluun. Vaikka onhan tämä selvästi enemmän, kuin tasa-arvo-kysymys.

Vanhan, yksiuskoisen järjestyksen murtuillessa rytisten moniarvoisuuden ihanteen ja post-modernin kulttuurimielen noususuhdanteessa on lyhyttukkainen sotilas vanhas-suomalaisuudelle tärkeä symbolistinen figuuri. Irokeesipäiselle armeijalle puolustusministeriö ei tohtisi jakaa Tuntemattoman Honkajoen jousipyssyja järeämpää kalustoa - ja jos parrakas, liuhulettinen sotilasjoukko vetäisi pitkin katuja itsenäisyyspäivänä, niin valtavan turvattomuuden tunteen näky kapunkilaisten keskuuteen synnyttäisi: ettei vaan Erkki Red olisi värvännyt Suomen puolustusvoimiin sissejä Kuubasta?

Ei ole mitään rationaalia perustelua sille, että miehiltä kielletään armeijassa hiuskruunusto. Vallitseviin tunnemaailman asetuksiin koko juttu kiinteästi kytkeytyy. Pitkä tukka ei ole enää varsinaisesti vapauden symboli, mutta jos joku sotilaista kasvattaa hiuksensa pitkiksi hän ottaa itselleen liiaksi vapauksia. Hänen armeijassaolonsa on silloin asePALVELUA, ei aseVELVOLLISUUDEN suorittamista.

Armeijan päätarkoitus on muistuttaa nuorukaisia, etteivät he ole vapaita, vaan yhteiskunnallisessa omistuksessa. Tietysti armeijan ideana myös inititoida uudet maskuliiniset ikäluokat miesmaailmaan, ja jotta kaikki lähtisivät samalta viivalta, heidät on riisuttava paljaiksi kaikesta persoonallisesta. Sotilaiden on oltava toistensa kaltaisia, sillä he ovat massaa, jota tarvittaessa sysätään sodan kitaan kuolemaan.

Miksi Päivi Räsänen haluaa, että Suomen armeija tekisi pesäeron kaikki miehet kuulapäiksi parturoivaan kuoleman kulttiin ja antaisi kaikkien hiusmuotien kukkia kasarmeilla? Kai siksi, että hän on kiltti, kristillinen humanisti, jonka sisimmässä elää outo ja epämääräinen kaipuu elämän siedettävää keveyttä kohtaan. Ehkä Päivi Räsänen halusi tuoda vähän piristystä pimeän talven keskelle ja heitti kehään ehdotelman, jonka tiesi naurattavan koko Suomen kansaa.

Paluu Lipposen vanhaan olohuoneeseen

2006-12-18T15:02:00.000-08:00

Paavo Lipponen on ehdottanut, että tupakka kiellettäisiin Suomessa. Tämä tavattoman epärealistinen idea nousee syvältä kumpujen yöstä. Se on kotoisin ajalta, jolloin vielä tosissaan uskottiin kieltoyhteiskuntaan.

Minä vajosikin hetkeksi menneseen lippos-tupakkiukaasin luettuani. Annoin unien ja kuvitelmien pyörän vispata vapaasti ja lopulta löysin itseni kaukaa 70-luvulta, Lipposten olohuoneesta. Ei Paavo Lipposen, vaan hänen vanhempiensa olkkarista, joka ei tosiaankaan ole "living room". Siellä ei tupakka tuoksahtele ja koko pölystä vapaa kalustus on jatkuvassa edustustilassa. Kirjahyllyssä on oivalliset stereot, mutta arvatkaapa voiko niillä soittaa Beatlesien Abbey Roadia?

Muistan Lipposten olkkarin autoritaarisen keskiluokkaisuuden linnakkeena. Siksi poden kauhua tajutessani, että koko Suomea ollaan kalustamassa Paven ns. "porukoiden" 70-luvun olkkariksi. Siellä kielto ja laki ovat sama asia - ja kuri on siistiä. Siellä istutaan jäykähkösti sohvalla, lipitetään kahvia ja katsotaan televisiosta uutiset, sää & urheiluruutu. Kaikki Hesarin pääkirjoitusta esoteerisemmat katsannot maailmaan ovat science fictionia, jonka paikka on nahkurin orsilla.

Paavo Lipposen hermosto elää yhä 50- ja 60- lukua. Se on kudokseltaan sillä tavalla kivettynyttä, ettei mikään teleportti pysty siirtämään tälläisellä hermostolla varustettua henkilöä sisälle 2000-luvun psyko-fyysiseen prosessiin. Hyperpolarisaatio on päivittämättömän hermorakenteen vastaus organismin mysteereihin digitaalisesti sykkivässä avaruuskylässä. Torjunta. Regressio. Kovan Lain kaipuu.

Nykyhetken käsittäminen edellyttää meiltä vireää, virtaavaan kokemiseen ja sykkivään ajanmieltämiseen valmista hermostoa. Synopseista lähteviä viejähaaraakkeita, aksoneja, ei pidä sementöidä, tukkia sensuurilla. Tietotaito sarjallisiin kytkentöihin tajunnassa on myös eduksi multi-dimensionaalisen, hyper-cyper -eskatologian oloissa ja lisäksi se inspiroi täydellisen valaistumisen tilaan.

Koko kansakunnan hermosto on remontin tarpeessa. Ihmisten hermosto ei ole sopeutunut avoimiin systeemeihin: avoimeen ajatteluun, avoimeen kenttään, avoimeen lähdekoodiin. Paavo Lipponen on tällä sivulla vain antamassa kasvot vanhentuneelle, erilaisissa yhdentymispaineissa tilttaavalle hermostolle. Yhtä hyvin hänen tilalleen olisi voitu ottaa vaikka valtion nykyinen päämies, jonka nimikin jo sanoo missä mennään. Vanhanen. Tekstailevan sekstailevan uusiokonservatiivin taustalta löytyy rotuoppi-Tatun olohuone, ja sen sfääreistä on hyvä pysyä etäämmällä kuin vesipallonheiton päässä. Hermostomme on hieno, haarautuvien polkujen puutarha, jos sen vain annetaan vapaasti kukoistaa.

Jouluvaroitus

2006-12-02T16:20:00.000-08:00

Joulukuu on alkanut. Se on meillä härmässä kristillisen hegemonian brassailukuukausi. Esimerkiksi Englanissa on erikseen joulu - Christmas - ja talvikuukausi December ja muallakin kuin Yhdysvalloissa on hyvänjoulun tuputtamisen sijaan tapana toivotella hyvää loma-aikaa! tmv. vuodenvaihteen lähestyessä.

Suomessa oletetaan automaattisesti, että edelleenkin kaikki kansalaiset uskovat Jeesuksen ja/tai Joulupukkiin. Tämän takia jouluhössötys saa kulutustemppelien lisäksi vapaasti vallata mm. peruskoulut ja muut oppilaitokset sen sijaan, että se rajoittuisi uskontotunneille kuten loogista olisi.

Antijoulut ja uskonnottomien joulut eivät oleellisesti eroa perinteisestä joulunvietosta ja Jeesus on näidenkin juhlien keskushenkilö. Vähintään sitä kautta, että todistellaan oman - "pakanallista alkuperää" olevan, mutta täsmälleen Jeesus Kristus -juhlan aikaan sijoittuvan - joulunvieton ei-kristillisistä olemusta.

Kristityt juhlivat joulukuussa vapahtajan, messiaan syntymää. Heidän jumalaltaan oli kai jonkinlainen hyväntahdon ele lähettää messias maailmaan, koska joulu on nykyisin "hyväntahtoisuuden" juhla. Jouluaikaan jo koirankupin täyttäminen erikoisnaksuilla omaa pyhää merkitystä, sillä näin Moppekin saatetaan osalliseksi joulun jumalaisesta hyvyyden sanomasta.

Televisio tulee tietenkin 24. - 26.12. välisen ajan pursuttamaan joulun jaloa, suklaan ja lintulyhteen makuista pehmissanomaa aamusta iltaan. - Ja tätä ennen on vielä edessä iso vyörytys itsenäisyyspäivän patrioottista sentimentalismia. Se on show, joka on ei-isänmaallisen satunnaismatkaajan kannalta yhtä kiusallista seurattavaa kuin joulumaan kuukauden mittainen invaasio yhteiseen arkeemme.

Joulujuhla varjostaa arkea jo nyt ankarasti. Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu - ja hirvittäviä asioita tapahtuu pimeydessä. Joka sulkee sille silmänsä, näkee enemmän jotain muuta. Näkee jouluvalojen portonpunaisen kutsun hedonismin helvetteihin, näkee kuusen ympärillä leikittelevät demonit, hyvyyden pirut.

"Onko yksikään väärille jumalille tehdyistä uhrauksista sen arvoinen kuin pienikin hetki niiden herjaamisesta saatua nautintoa?" kysyy Markiisi de Sade (Filosofiaa budoarissa). Tietänemme jokainen vastauksen: "Yksi spermapisara tästä elimestäni on minulle arvokkaampi kuin halveksuttavan hyveen ylevimmät teot. "

Nautinto siis nautintoa vastaan: sinun leppoisa hyväntahdonpehmojoulusi minun epähyveellisyyttä manifestoivaa arkeani vastaan... Mutta, joo, eihän me nyt tähän asetelmaan voidaa jäädä: nautintoon ja parempaan nautintoon eli, mieltymyksiin kiintymiseen. Valppaus ja varuillaan olo paljastavat koko totuuden. Se on originaali, autuaalinen ja luontomystinen Aatami- ja Eeva -myytti joka päiväisestä elosta kalenterin tuolla puolen, paratiisissa. Puhjetkoon se kukkaan talven keskelle. Totisesti.

Vapaa Elämä

2006-11-17T13:28:00.000-08:00

Jos olet mukana työelämässä ja perhe-elämässä, sinulla on ELÄMÄ. Mutta jos olet vapaalla kaikista velvotteista sinulla ei ole elämää laisinkaan, vaan vapaa-AIKAA ainoastaan.

Aikaa mitataan kellolla ja sitä kulutetaan. Vapaalla ajallakin on hintansa, mutta yleensä siitä ei makseta kenellekään mitään. Sen sijaan ihmiset lahjoittavat toisilleen pehmeitä laatuaikapaketteja.

Hyvin harvoin nykyisin käytetään sanaa elämänarvoitus. "Työelämän joustot" on paljon suositumpi sananparsi. Täydestä, kollektiivisen elämänymmärryksen ulkoistamisesta kertoo se, että työttömiä on Suomessa liian vähän ja työläisiä liian paljon. Duunissa rehkitään rahan orjina ja vapaat sielut on eristetty infrastruktuurista. Työelämä seksielämä opiskelijaelämä perhe-elämä - kaikki yhtä elämätöntä elämää.

Mutta silti. Elämä on. Elämä on vapaa. Elämä on suunnaton, muuttuvainen ja ikuinen. Ehtiä elää elämä, tajuta elää elämää vapaana - tässä on elomme haaste. Mutta elämäntyö se ei voi olla. Olemme täällä leikkimässä kuten meidän luojammekin leikkivät. Voimme olla kuka tahansa, missä tahansa. Kunhan emme kiinny omaan rooliimme. Se olkoon vakava ohje meille kaikille hovinarreille.

Leikki alkaa heräämisestä sosiaalisen minämme yhteiskunnallisesta unesta. En tiedä miten ja kenelle se voi tapahtua, sillä itse en ole herännyt. Olen n. koko ikäni hakenut tajuntani pohjattomuutta ensisijaisesti. En ole koskaan ollut kiinnostunut esim. perhe-elämästä (pitkät vuodet suurperheen isänä eivät ole kiinnostustani lisänneet), eikä työ ei ole minulle henki ja elämä, vaan jotain ohimenevää, sosiaalista suojaa antavaa patsastelua.

Mutta jos sinä olet herännäinen. jos olet ainakin kerrran nähnyt koko keinoelämän korniuden, jos olet ollut leikissä mukana - miksi et jatkaisi leikkiä? Miksi enää uskoisit itseesi kuten yleinen ohje kuuluu? Miksi enää uskoisit hra työläisten ja rva perhe-eläväisten totuutta maailmasta? Miksi enää kiintyisit kehenkään/mihinkään maailmassa?

Ei meillä ole pätevää syytä uskoa omaan kuvaamme itsestämme. Meillä ei pidä olla hyvää itsetuntoa. Ei lainkaan itseluottamusta. Ei itsekuria, ei itsekontrollia, itsetuntemusta, itsetyytyväisyyttä, itsekunnioitusta. Ei itseä itsessä. Olkaamme yhtä rajatonta elämystä. Olkaamme vapaita psykologisesta sälästä. Motiiveista ja aiheellisista aktiviteeteista. Saavuttakaamme itse passiivisuus kaikessa tekemisessä. Katsokaamme päivää Ilman ihanteita ja suuntaa.

Tulin uskoon! - Mutta vain puoleksi tunniksi!

2006-11-06T16:23:00.000-08:00

Olen uskonnollinen mytomaanikko, fundamentalisti-ritualisti ja ekstaattinen Äidin palvoja. Mutta uskoa minussa ei ole sinapinsiemenen vertaa. Seison yksinäisellä kivellä. En tunnusta mitään uskontoa. En promotoi yhtä, tiettyä Pyhää Kirjaa jumalansanana. Olen vailla totuutta jota voisin puolustaa jotain toista totuutta vastaan. Jeesus ei ole minun kaverini. Mohammedin Allahia pidän kaikkien mahcopirujen isänä. Äitiammat ja monet muut hindujen maanpäälliset jumalat ovat epäilyttävää sakkia, eikä paljon palvotussa Krishnassa ole minun mielestäni ainesta Elämän Herraksi.

Tiedostan kyllä persoonallisen luojajumalan ja luovan jumalattaren elämää kosmisesti energisoivan olemassaolon. Tunnustan että jumalallinen voimakaksikko ELO/HIM on suuri - ja ihminen pieni. Mutta mielessäni on myös tämä: ihmisen tavoin hänen Luojansakin on vain töissä täällä, kaukaisessa galaksissa, ulkohommissa. Ensimmäinen jumala/jumalatarkin on saanut syntynsä ammottavasta, kammottavasta, suloisesta Tyhjyydestä.

Tyhjyys ei ole olemattomutta. Tyhjyys on alku ja loppu itse. Tyhjyys on käsitteellisen käsityskyvyn ylittävä käsite. Tajuntamme sitoutumatta mihinkään muotoon, energiaan, ajatukseen, tunteeseen, impulssiin on olemukseltaan tyhjä. Tälläisin määrein lähestyn tänään määreetöntä substanssia ja ei-substanssia.

Meditaatio yöllä, mieli intensiivisen paljaana, avasi tajuisuuttani tyhjyydestä. Seuraavana päivänä heti herättyäni laitan, mitään sen kummempaa ajattelematta, valikoiman vanhoja Mahalia Jacksonin gospel-levytyksiä soimaan. Istun futonillani kuin Shiva valtaistuimellaan ja kuuntelen, lähes melkein pelkästään vain kuuntelen. Musiikki on yhtä aikaa keskittynyttä ja välitöntä. Puhdasta, lujaa ja astraalisesti täyteläistä uskonnollista viihdettä. Tuntuu oikealta ja hyvältä antaa Mahalian mahtavan syvän äänen ladata hermostollinen tapahtumani. Kauneus huumaa. Tilanne pysyy kuitenkin esteettisen kokemuksen puitteissa. Kunnes kajahtaa Upper Room väkevää teokraattista spirittiä väristen. Mahalia vetää majesteetillista meditaatiota Ylimmän Hallintopalatsin portilla. Sakraalia chakraalia soundia. Kundaliinituli minussa kurkottaa taivaallista Jerusalemia kohti. Olen Herran oma. On siinä ja siinä etten hae Uutta testamenttia esille ja ala todistaa Kristuksesta.

It Is Well With My Soul - se on seuraavaan kappaleen, hitaan, herkän gospelin nimi. Lähde läikkyy, välkkyy. Minä juon janooni. Saan kasteen. Tuijotan lähteensilmään. Mahalia laulaa: Jesus Met The Woman At The Well. Minä olen kohtaamisen salainen todistaja. Mysteerinen kangastusvalo läpäisee näkymän. Tunnustan täysillä musiikin uskontoa. Jylisen sisäisesti raamatullista voimaa.

Gospelien virittämänä olen vaeltanut alkuperäiseltä lähteeltä kristittyjen jumalan lähteelle. Tähän mielteeseen havahdun, ja olen yhtäkkiä taas vapaa. En enää Jehovan orja. Mahalian musiikki virtaa huoneeseeni yhä, mutta enää Mahalia ei hypnotisoi mieltäni, pysyn etäällä sielullisilta kunnian kentiltä. Hermostoni räiskyy iloa kuin bengaalitikku. Katson mieleni lävitse, musiikin lävitse, Jeesuksen lävitse, Saatanan lävitse, israeliittojen profetioiden & psalmien lävitse ja näen monoteismin dualistiset demoninkasvot...

Trippini kristinuskon sfääreihin oli vielä lyhyempi kuin suuresti kunnioittamallani Paramahamsa Ramakrishnalla (1836-1886). Hän testasi useita uskontoja ja seurasi Jeesustakin yhden päivän - minä vain puoli tuntia: vähemmän karismaattiset Mahalia Jackson -biisit pudottivat minut opetuslasten veneestä Genesaretin järven aaltoihin. Sinne jäin kellumaan.

Nykyisin Ramakrishnan nimissä puuhastellaan paljon uskontojen ykseyden asiaa. Se ei kuitenkaan ollut Ramakrishan opetuksen ydinkota - ja olihan hänen oma ekstaattinen bhaktikundaliiniyogansa uniikki meditaatio, täysin muuta vibaa kuin mikään estabilisoitu uskonto. Eikä Ramakrishnaltakaan jäänyt huomaamatta, että joka jumalassa on oma, tiettyyn taivaaseen tanssittava sykkeensä. Lisäksi on jumalia, joilla ei ole lainkaan pulssia. Nämä jumalmahdit ovat vain fossiloituineita joukkoharhojen näköispatsaita.

Harhaanjohtajiksi voidaan kutsua kaikkia tänä päivänä suosittuja jumalia, eläviä, kituvia ja kuolleita. Jo pelkästään sen vuoksi, että ne tekevät jumalaan uskomisesta ihmiselämän fundamentaalin kysymyksen. Näin kaikki kaunis katoaa ja ihminen löytää itsensä aurinkoisena päivänäkin kirkon hämärästä. Jos minäkin olisin jatkanut ihanaa leijailuani gospelien jumala oppaana niin missä olisinkaan nyt? Jeesuksen plakkarissa? Crying In The Chapel? Taistelemassa (hyvän) jumalan joukoissa Mahalian johdolla We Shall Overcomea laulaen?

Jumalien huumori on härskiä ja lisäksi monet suurmahdit ottavat leikin hyvin tosissaan haluten olla oikeasti kukkulan kuninkaana. Siksi jokaisen joka sitoutuu sen tai tuon jumalan kohtaloon on varauduttava sekä hurmioituneisiin kunnian hetkiin että pudotuksiin helvetin syvänteesen. Jokaisesta jumalansoturista tulee vääjäämättä sieluruokaa galaktisen vatikaanin suursyömäreille tai vähintäänkin jeesusten ja allahien nukketeatterin näyttelijöitä. Jumalat ovat sodassa keskenään ja he ketkä ovat jumalan omia sotivat alati.

Jumalien kunnia ja totuus on kirjoitettu moniin pyhiin kirjoihin, mutta myös alkuaineisiimme on kirjoitettu jotakin. Kun uskonto loppuu ja hypnoosi ja onnenetsintä, saatamme nähdä sanojen ääriviivat. Äidin ja Isän isot atomikirjaimet. PerusElementit hohtavat kuin timantit. Alkukirjainten muodot ja kuviot virittävät avaruuden. Me luemme avaruudessa valoa emme sanoja. Nurinpäin kääntynyt mieli venyy yleiselle tasolle. Henkilökohtaisuus on nyt henkilökohtaista kaikkiykseyttä. Psykologinen identtiteetti, minuus, on menneisyyttä. Deevat, enkelit, demonit, avataarit, jumalalliset klaanijohtajat ja pelinrakentajat hurraavat ja taputtavat käsiään: me räjähdimme ja me selvisimme menneisyyden harhojen läpi tulevaisuuteen jossa suuret, hillittömät tarinat sepitetään ja jossa leikki on laki.

Dualismi ja monoteisimi ovat kyllä selkeää ja jämäkkää proteesia pirstoutuneille kokemuksillemme, mutta eikö sinua ja minua kiinnosta juuri se mikä odottaa kokemuksen tuolla puolen? Musiikin tuolla puolen. Sanojen tuolla puolen. Uskon ja epäuskon tuolla puolen. Naiivin uskovaisuuden ja skitsoidin hybriksen tuolla puolen. Jeh!?

Kerjäläisooppera raikaa ja tulivuori räiskyy

2006-10-23T19:45:00.000-07:00

Tulivuori Etna purkautuu tätä kirjoitettaessa rinnus kauttaaltaan kuumasta laavasta tulipunaisena. Inhimillinen taho voi vain ihmetellä ja ihastella räjähdyksen voimaa ja kauneutta. Olemme luonnonmahtien armoilla, ja armoitettuja koska olemme yhä hengissä. Tässä vaiheessa todellisuutta arkaainen, mytologiatajuinen ihminen jo uhraisi jumalille, palvoisi tulta ja virittäisi jonkun maailmaansa parantavan rituaalin.

Mutta mitä tapahtuukaan Suomessa? Kylmyys vallitsee, hallitsee ja Kolmen pennin ooppera jatkuu näyttämönä eduskuntatalo. Solistivuorossa kokoomus, joka vaihtoi paritus- ja hakkaamisepäilty Jaskarin näpistelijänä tunnettuun Taru Tujuseen puolueen johdossa. Ennen vanhaan Suomen eduskunnasta tuli mieleen korttipeli Hullunkuriset perheet, nykyään taas Batmanin konnagalleria. Onhan parlamentissa Jaskarin ja Tujusen lisäksi runsaasti muitakin poliisille tuttuja tyyppejä, kuten koplaaja Juhantalo, liuta rattijuoppoja yli puoluerajojen ja multikriminaali Tony Halme.

Suomea siis johtavat rikas, salarakas, mukamas köyhä, varas, ökytalonpoika, pappi, lasisen laulukirjan lukkari ja kuppari. He ovat järjestäneet kansalle runsaasti raakoja sirkushuveja ja ovat kaikki osallisina suuren luokan huumekaupassa - pitäähän em. kopla kontrassaan alkoholihuumeen levitystä koko Suomessa. Perinteistä mafiatyyliä edustaa myös monien kansanedustajien ja ministerien tapan lypsää valtion rahaa sinne missä heidän possensa ja regimensäkin on. Vuotoshankkeen avaamistakin on viime aikoina väläytelty perustuslakia ynnä muuta uhmaten. Ei ole sattumaa, että Lordi-naamari on nyt muotia ja turpaanmättäminen jääkiekkokaukalossa suurinta hupia.

Kreikkalaiset jumalat olisivat aika kohtuuttomia velmuja, jos inhimillisinä olentoina syntyisivät maan päälle. Varmasti varastelisivat, koplaisivat ja lypsäisivät mania minkä ehtisivät, valehtelisivat estoitta, irstailisivat huorataloissa ja kaahaisivat kaaroillaan pää täynnä viinaa ja pillereitä. Zeuksen kannalta muinais-Kreikassa vallinnut "eräänlainen demokratia" oli yhtä okei kuvio, kuin viralliselle Vanhaselle Putinin Venäjän demokratia - vaan ei Zeus ikinä sanoisi: "ministerilläkin voi olla heikkouksia".

Zeuksen sijaan "heikkous"-Vanhanen voisikin olla vastine Berthol Brechtin Kerjäläisoopperan Puukko-Mackille. Mackhan on vaarallinen kerjäläisten kiho ja samalla matalaa profiilia vetävä kunniallisuuden perikuva. Hän pääsee aina pahimmastakin pälkähästä, koska "Mackilla on puukko, mutta Mack ei näytä puukkoaan". Niinpä tihutöiden jälkeen "nurkan taakse hahmo haihtuu, Puukko-Mackie kaikki ties, vaan ei puhu minkä ties" - tekstiviestit eivät todista yhtään mitään ja Mack ei tunnusta ainuttakaan kolttosta! Ei edes kerro omistaako tv-luvan vai ei.

Samaan aikaan toisaalla: eräs parrakas, etsintäkuulutettu mies piileskelee salaisessa luolassaan jossain tiettömien taipaleiden takana ja pitää pilkkanaan Yhdysvaltoja & koko maailmaa. Tämä on outo myytti jollaista ei Telluksella ole aikaisemmin kehitelty. Vaikuttaa siltä, että vanhojen jumalien kuoltua alkaa vähitellen syntyä aivan uusia ikoneja, jumaltarustoja ja suuria kertomuksia. Samalla ihmisille on tullut yhä vaikeammaksi hahmottaa, kuka on konna ja kuka sankari.

Kaikesta huolimatta uskon, että eräs vanha juttu pitää edelleen kutinsa: ooppera ei pääty ennen kuin lihava nainen on laulanut. Itse asiassa lihava nainen sjungaa jo. Tuli palaa Etnassa ja maaemo ravistelee lihaksiaan rajusti korahdellen. Paljon on sortumassa, paljon palamassa poroksi. Globaalia katastrofia ei voida enää estää, enintään lievittää. Jumalat eivät suojele ainuttakaan ihmistä, vaan antavat jokaisen tuhoutua kaikessa rauhassa tai suuressa ahdistuksessa, miten se itse kultakin luonnistuu. Jeesuksen pelastavaan kuittaukseen ristillä ei tosiaankaan ole syytä enää uskoa. Ratsuväki ratsasti ohi ja kuningas Arthurin Excalibur ruostuu siellä missä muutkin kunnian ja jalomielisyyden taikakalut.

J. R. Tolkienin sormustarussa kerrotaan, kuinka suurimman vaaran hetkellä kaikkein pienimmät olennot ilmaantuvat maailman pelastajiksi. Arkkiokkultisti madame Blavatskyn taas väitetään sanoneen, että pahimman pimeyden aikana valo tulee pohjolasta, Suomesta. Nämä myytit eivät ole päteviä. Pienimmät jäävät isojen jalkoihin joka päivä ja vähäväkisistä vähäisin, Suomi, on varjojen valtakunnassa omaan näennäisonneensa koteloitunut Yes-neiti: se antaa kaikille joilla on rahaa.

Jos kukin meistä omaksuu nietzscheläisen optimin ja kieltäytyy maksamasta rahalla jossa ei ole omaa kuvaamme, olemme päässeet hienon itsenäisyyden myytin äärellä. Etna syöksee tulta ja Kolmen Pennin ooppera menee täysillä katsomoille - ja me observoimme & meditoimme aitiopaikalla, jotka olemme lunastaneet itseämme myymättä. Emme silloin ole hyviä ja viattomia, mutta pelaamme pyhien suurjumaluuksien säännöillä: teemme kaiken niin kuin muinaiset, paratiisin luoneet ikimahditkin tekivät. Tämä on se kulmakivi, jonka Suomen(kin) rakentajat hylkäsivät. Nyt se lentää tiileskivenä heidän otsaansa Smash Asem -mielenosoittajien porukasta. Tätä on Ikuisen Myytin paluu. Tätä se on. Tuli polttaa.

Etna

Poliittinen aikuisviihde jyllää

2006-10-07T15:09:00.000-07:00

Osmo Soinivaara on moittinut julkkiskansanedustajia. Soinivaara haluaisi tehdä vakavaa politiikkaa. Siihen hänellä on aina ollut ilme valmiina. Mutta miten me voisimme ottaa vakavasti sellaisen poliittisen toimijan, jonka suurin saavutus on siinä, että hänen valtakaudellaan alunperin moneen suuntaan kriittinen ja keskusteleva ympäristöpuolue alkoi profiloitua huumehysteeriseksi, yhden totuuden sallivaksi homojen etujärjestöksi?

Tosin Ode on aivan oikeassa siinä, että pintajulkisuuden hegemonia peittää alleen itse poliittisen asian. Onhan julkkiskansanedustajan työsarka ennen kaikkea siinä, että hän varmistaa äänisaalista puoluelleen olemalla se vanha tuttu julkkis, joka kertoo eronsa ja ikävänsä. laihtumisensa ja mielivärinsä medialle. Tanja Saarela on tästä tyylistä tietysti kaikkein maukkain esimerkki.

Omiin silmiini ei vuosien varrella ole sattunut kuin kaksi kulttuuriministeri Saarelan lausuntoja, jotka jotenkin koskettavat taiteen tai kulttuuriin olemusta. 14.10.2002 hän ilmoitti Ilta-Sanomissa, että "ei tämän ikäisestä naisesta saa hyviä kuvia". Melko kryptistä. Pari vuotta sitten äkkäsin samaisesta aviisista, että Saarela hehkuttaa Uuno Turhapuro -leffojen olevan kansallista kulttuuriaarteistoa. No, eihän Turhapuroa voi enää suomalaisen kulttuurin kuvasta pois leikata, se on totta. Mutta kun lausunnosta sai sellaisen käsityksen, että turhapuroilla olisi jotain esteettistä arvoa tai että nämä vasemmalla kädellä ohjatut pläjäykset olisivat anniltaan popcorni-pussia painavampia tekeleitä.

Tanja Saarela tunki itsensä julkisuuteen alusvaatteisillaan aikuisvihteen puolelle pyllistellen. Hän näytti kansalle melkein kaiken ja se oli kansan mieleen. Olen jäävi arvostelemaan kansan kantaa, koska en itse ole käyttänyt äänioikeuttani yksissäkään eduskuntavaaleissa - mutta sitä aatetta en niele, että Saarela olisi fiksu ja tehtäviensä tasolla oleva ministeri. Ainakin tähän mennessä Saarela on tehnyt kaikkensa todistaakseen päinvastaista. Vai oliko polvistuminen paavin edessä kaikkien suomalaisten puolesta fiksua ja korrektia? Tai pelata presidenttipeliä pikku paljastuksilla ex-Saulin arvomaailmasta? Äiti Amma -operaatio ei mennyt Saarelalta nappiin ainakaan tyylipisteiden puolesta, eivät myöskään tämän syksyn opintotukikuviot.

Taina West on sullonut itsensä Saarelan pitsipöksyihin ja väsännyt ihmisläheisen, intiimin opuksen Saarelasta. Sen tarkoituksena on todistaa miten älykäs ja humaani ihminen Iltiksessä bimbovampiksi leimattu ex-missi todellisuudessa on. Ohjaaja Olli Saarela kävi vieläkin rajummin sanansäilöin taistoon Tanjansa kunnian puolesta. Uho tosin vaihtui äkisti teennäiseen anteeksipyyntöön. Ja tänään näkyi lööpeissä olevan, että julkkisnaiset kertovat miten heitä on puolustettu! Tällä tavoin, saareloiden ja kumppaneiden ansiosta käsite aikuisviihde saa koko ajan uusia ulottuvaisuuksia. Mutta seksissä ja väkivallassa on aina sen ydin.

Hauskinta on viime päivinä ollut tietysti Eero Heinäluomalla. Heiniksen nassu leviää joka päivä leveämpään ja leveämpään marttyyrin hymyyn hänen istuessaan sympatiasateessa.Yhtäkkiä iIhmiset unohtivat olevansa ihan samoissa fiiliksissä kuin ohjaaja Saarelakin, mitä Heinäluomaan tulee - ja alkoivat sääliä tätä isoa, kaljupäistä miestä, joka on valmis viemään Suomea yhtä vaihtoehdottomaan ja henkisesti ahtaaseen, NokiaDDR-kapitalistiseen suuntaan kuin oppi-isänsä Lipponen tai Kepun Vanhanen.

Tapaus Toni Halme on esimerkki siitä miten traagisiin, mattinykäsmäisiin sfääreihin poliittinen aikuisviihde voi johtaa. Ilkka Kanervan puhelin- ja taksilaskuja tutkimalla taas saa suuntaa siitä, mitä tälläisen viihdemuodon pyörittäminen veronalaisille maksaa. Näitä lieveilmöitä hälyyttävämpi seikka on kuitenkin se, että kun eduskunta ja hallitus koostuu hullunkurisista, mediaseksikkyyttä janoavista perheistä jäävät Suomen asiat edelleenkin kasvottoman virkamieskunnan hoideltaviksi.

Mitä tässä tilanteessa olisi syytä tehdä? Ostaa uusi Iltis ja vajota sen seurassa sohvaan? Äänestää seuraavissa vaaleissa ja toivoa, että poliittisen viihteentekijöiden ohella myös vilpittömiä maailmanparantajia pääsisi Arkadianmäelle patsastelemaan? Vai rukoilla korkeampia tahoja jotta jumalat laskeutuisivat maan päälle ja alkaisivat johtaa meidänkin maatamme?

Itse olen valintani tehnyt.

Syntyikö apina ihmisestä ?

2006-09-20T04:09:00.000-07:00

Ensimmäisen Mooseksen kirjan loihtima kuva elämän ja ihmisen alusta on hienoa uskonnollista totuutta. Uskomaton, mutta uskottava. Raamatullinen luomiskertomus ei kuitenkaan ole yhteismitallinen ilmiö tieteellisen evoluutioteorian kanssa. Mikään myyttinen voimakuva ei ole sitä.

Isoimmat myytit virittävät ihmismieltä kosmisiin laajuuksiin. Samalla ne ovat visioita elämän alkeiselementtien toiminnasta. Tiede on näiden elementtien tutkimista ja on mahdoton tilanne jos kristinuskon kaltainen, kirjan uskonto luo tieteen tekemiselle raamit kuten aikaisemmin tapahtui.

Voidaan tosin kysyä, onko evoluutioteoria pelkästään tiedettä? Darwinin teoriassa on niin runsaasti ristiriitaisuuksia ja puuttuvia lenkkejä, että sen pitäminen absoluuttisena totena on ehdottomasti myös uskon asia. Toisaalta, "älyllisen suunnittelun" idea - jota tietyt uskovaiset piirit nykyisin markkinoivat - on yhtä tieteellinen olettamus kuin käsitys älyttömästä, vahvimman voittoon perustuvasta evoluutiokehityksestä. Älyllisen suunnittelun teoria perustuu mm. siihen seikkaan, että mikrotasolla evoluutiota näyttää tapahtuvan, mutta ei makrotasolla: kalat eivät muutu linnuiksi eivätkä ihmisiksi.

Evoluutioteoriasta on todellakin tullut modernin ihmisen luomistaru, jonka tehtävänä on pitää maailmankuvamme kiinni jossain perustassa. Stanley Kubrickin elokuva 2001: Avaruusseikkalu on ehkä runollisin, näyttävin ja syvällisin taiteellinen esitys tästä teoriasta, joka filmissä näyttäytyy juuri sellaisena mitä se on: evoluutiofantasiana.

Kubrickin avaruusodysseia ei ole sata prosenttisesti materialistista evoluutio-oppia myötäilevä. Elokuvassa salaperäinen, musta monoliitti - jonka voi tulkita esim "älyllisen suunnittelun" monumentiksi - on kuvassa mukana jo esi-historiallisena aikana ja koko ihmisen miljoonia vuosia kestävään kehitystapahtumaan sisältyy metafyysinen motiivi. Seuraava askel lajimme evoluutiossa on syntymä avaruusbabyna. Psykedeelisen värikäytävän päässä odottaa kosminen tajuisuus.

Salatieteiden ja mystikoiden evoluutionäkemys on astetta Kubrickin visiotakin radikaalimpi. Okkultisissa piireissä kerrotaan tarinoita, joiden mukaan maailmankaikkeus ja ihminen sen myötä on kehittynyt vuosimiljoonien kuluessa eteerisestä sumumaisuudesta nykyisenkaltaiseen fysikaalisuuteen. Ihminen oli alunperin yksisilmäinen, kaksineuvoinen jättiläinen, joka lisääntyi hikoilemalla. Kuusta olemme tänne tulleet ja eräänlaisia aurinkoja meistä on määrä kehittyä. Tälläisiä näkemyksiä sisältyy niin Madame Blavatskyn salaisiin oppeihin kuin Rudolf Steinerin antroposofisiin hallusinaatiohin. - Steiner muuten toteaa ihmisen evoluutiosta, että "vasta Venuksessa on viimeisen ratkaisun aika".

Oleellisesti yhteinen piirre okkultisissa teorioissa on se, että esim. ihmis-ja eläinkunta nähdään omina olentoluokkinaan, joiden evoluutio ei tapahdu lajista lajiin, vaan lajin sisällä. Noin 10 -20 miljoona vuotta sitten kävi kuitenkin niin, että kun tuli aika "jumalan poikien" yhtyä "maan tyttäriin", osa ihmisenmuotoisista olennoista yhtyikin naaraseläimiin. Täten saivat syntynsä tarujen sekasikiöiset hirviöt. Samoin apinat. Apinat siis periytyvät ihmisestä, eikä päinvastoin.

Muinaisia legendoja ja okkultisia tutkimuksia ei tietenkään pidä esittää esim. kouluissa evoluutioteorian vaihtoehtona. Koska, kuten sanottu: tarut ja tiede eivät ole yhteismitallisia asioita. Mutta ei näistä taruista ole syytä vaietakaan, ja täysin barbaarista toimintaa on juntata evoluutio-oppi lasten mieliin järkkymättömän tieteellisenä tietona. Huomaavainen tapa olisi esitellä evoluutioteoria tosiaankin teoriana, ei totuutena.

Mielestäni ihmiskunnalla pitäisi olla kanttia tunnustaa, että läheskään kaikkea ajan/elämän synnystä tai syntymättömyydestä emme tiedä. Elämä on hyvin suuri arvoitus sekä tiedemiehille että pastoreille.

Elämää tutkittaessa tutkitaan kaikkiallisuutta. Kaikkiallisuus on jotain niin absoluuttisen kosmista, että sitä lähestyttäessä ei voida jumittua loogiseen kategorisointiin ja sellaisiin vakiintuneisiin, mutta suhteellisiin käsitteisiin kuin vaikkapa syy ja seuraus tai henki ja materia. Tai edes ideaan "älyllisestä suunnittelusta".

Ainakin jos jumalallisen designerin, Kaikkestajunnan olemassaolosta, olemuksesta ja osuudesta elämäntapahtumassa halutaan saada selkoa olisi hyvä kuunnella myös okkulteja ja muinaismuistajia. Heitellä tieteen torneista palloa psykonauteille ja psykedeelikoille. Syöksyä uudenlaisella, tieteellisellä värinällä varustettuna samaanien matkaan ja joogien korkeisiin tasoihin. Seottava supermatikkaan, yrittää keksiä biologia uudestaan.

Tyhjyydestä on aloitettava, ei tyhjyyden teoriasta. Leikittävä enemmän. Niin kuin Kaikkeustajuntakin - oletetavasti - leikkii.

Mind games. Cosmic games. Through the all ages.

Yksilönvapauden Korkea Veisu

2006-09-06T19:25:00.000-07:00

Yleinen asevelvollisuus on säilytettävä ja oppivelvollisuusaikaa pidennettävä. Tätä mieltä ovat Suomen määräävät & holhoavat tahot. Liisa Jaakonsaari halusi asevelvollisuuden mielekkyyden julkisen analyysin kohteeksi, mutta Eero Heinäluoman & yhdistyneen pysähtyneisyyden puolueen mukaan keskusteluun asiasta ei ole aihetta. Piste.

Sen sijaan oppivelvollisuusiän nostamisesta tultaneen jaanaamaan vielä pitkään. Stakesissa on näet huomattu, että iso osa nuorisoa putoaa kyydistä kun koulu loppuu, eikä töihin pääse. Rankkurin logiikkaa on tarjota ongelman ratkaisuksi kouluputken pidentämistä. Jos näin tullaan menettelemään on nuorten kouluttamisen sijasta parempi puhua huostaanotosta.

Asevelvollisuusarmeijaa ylläpidetään ritualististista ja symbolisista syistä. Rationaaleja perusteita käytännölle ei ole. Päinvastoin. On ällistyttävää, että voidaan olettaa sodankäynnin olevan taito, johon kaikki miehet saavuttavat lyhyen koulutusjakson jälkeen pätevyyden. - Sillä kyllä sotilas on ammatti siinä missä leipurikin. Siten sotiminen olisi viisasta delegoida heille, joilla on siihen kutsumusta ja alttiutta sitä oppia.

Oman yksilöllisen kutsumuksen seuraaminen on tehty hyvin hankalaksi muutenkin kuin armeija- ja kouluasioissa. Hyvinvointiyhteiskunta on suuri laitoskeittiö, joka tarjoaa pitsaa ja kalapuikkoja kaikille. Ihka kaikille. Elämän valinnanvapausaspektin muistoa kunnioittaen kaikkiin ei-lestadiolaisiin kotitalouksiin on jaettu television kaukosäätimet. Tosin vastineeksi tästä jokaisen kansalaisen on osattava sanoa: digiboksi on digiboksi.

Sosialidemokraattisen vaaleanpunainen sumugeeli vai mikä se on, joka estää virallisesti näkemästä ja myöntämästä, että ihmiset ovat erilaisia ja että jokaiselle kuuluu oikeus hiihdellä mieleisiään latuja tällä ihmeellisellä planeetalla? Tämän luulisi olevan erityisen selvää maassa, jossa on talsittu umpihangessa vuosikausia.

Länsimaissa yksilönvapauden piiriin on listattu lähinnä mielipiteen- ja ilmaisunvapaus, joka sekään ei ole Suomen kaltaisessa, yhden totuuden valtakunnassa täysin toteutunut. Todellinen yksilöllisyyden kunnioittaminen merkitsee kuitenkin mielipidetasoa leveämmän väylän avaamista kansalaisille . Ihmisten on annettava itse päättää pyrkivätkö olemaan sotilaita, putkimiehiä vai ompelijoita. Samoin jokaisella täysi-ikäisellä henkilöllä olkoon oikeus huumata itseään kuten haluaa. Ja vapaus uskoa miten haluaa ja osallistua koululaitoksen ym:n instituutioiden toimintaan ilman piilo- tai pakko-osallistumista uskonnollisiin rituaaleihin (joulujuhla, pikkujoulut, pääsiäisaskartelut jne.). Melko reilua olisi myös se, jos ihmiset saisivat itse päättää pukkaavatko he lapsensa tarhaan vai hoitavatko kotona ja minkä tyyppistä medikaalista apua he hakevat vaivoihinsa. Perusjuttuja.

Tuskin Suomi mihinkään kaaokseen ajautuisi, vaikka yhteiskuntaelämän läpikäyväksi peeriaatteeksi määriteltäisiin yksilönvapauden toteutuminen. Tosin se, että vain harvat kansalaiset osaavat yksilöllisesti elää ja valita synnyttää katkeruutta matalamielisissä massoissa. Puolueet kosiskelevat nimenomaan massoja ja siksi niistä yksikään ei aja individualistisen laajakaistan rakentamista kansalaisyhteiskunnan pääväyläksi. Vihreät edustavat eduskunnassa metsiä ja metsien susia. Kepulaiset huolehtivat kepulaisista, vasemmisto työläisistä - ja sinä myös olet työläinen, Sauli Niinistö! Yksilöpuolue Kokoomuskin tunnustaa nykyisin avoimesti massakulttuurin väriä markkinatalouden sykkeessä eroottisesti väristen, ja varsinkaan sosiaalipuolella yksilölliset räätälöinnit eivät tule kysymykseen - koska köyhä huijaa aina!

Massa on lämmin, sosiaalinen kasautuma. Erkaantuminen massasta vie kylmään itsekkyyteen. Tämä on tyypillinen massamielle, jota uskonnot ja poliittiset aatteet vielä ruokkivat. Mutta massa itsessään on itsekäs. Se on egoistien yhden asian liike, joka ahnehtii itselleen huopaa, rasvaa ja hunajaa. Se imee itseensä tuhoisaa harhaisuutta eeroheinäluoman ja paavolipposen kaltaisten, luovuuteen avautuvat näköalat pimentävien käskynhaltijoiden varjoista.

Mennessään massan mukana ihminen ei oivalla, että yksilönvapaus on aivan jotain muuta kuin sitä, että uskotaan satasella tilapäiseen, sosiaaliseen luomukseen eli persoonalliseen minään ja pyritään toteuttamaan kaikki ko. persoonallisuuden mieliteot ja oikut. Ei ole myöskään niin, että yhteisöllisyys ja yksilöllisyys olisivat toistensa vastakohtia. Makro-ja mikrokosmosen harmonia on ikivanha myytti, jonka valppaseen, individualistiseen itsetietoisuuteen herännyt tajunnanavartaja voi käsittää ja manifestoida omalla paikallaan.

Tämän päiväinen, eriönormaalinen elämänmuoto ei anna sen paremmin yhteisöllisyydelle kuin yksilöllisyydellekään tilaa orgaanisesti kehittyä ja täyttyä. Käskytyskulttuuri vallitsee ja kapinointi sitä vastaan näyttää olevan mielihyväperiaatteen ja narsismin ohjaamaa ostamista & myymistä & varastamista. Vallankumous tai uudet vaalit eivät voi oleellisesti vaikuttaa tilanteeseen. Massojen valitsemat johtajat toteuttavat aina massojen tahtoa, joka sallii vaihtoehtoisuutta yhteiskunnalliseen konkretiaan minimimäärän.

Suomalainen massamämmilä tulee siis tuskin oleellisesti keventymään. Tämän tosiasian kanssa on - ikään kuin - elettävä. Vaikka itse uskoisikin psykologisen mielen ylittävään individualisuuteen ja radikalistiseen utopiaan; yksilönvapauden ylösnousemukseen. On vaan elettävä mämmilässä, mutta ei mämmilästä.

Henkisen kasvun harha

2006-08-26T09:05:00.000-07:00

Aina kuullessani kuulen sanan "henkinen kasvu" poistan varmistimen aseestani.

Elämme brutaalissa todellisuudessa. Sotien, kansanmurhien, perverssioiden ja kerskakulutuksen kylmässä ringissä. Ihminen on rikki, aggressiivinen ja ahne. Helposti tulee ajatelleeksi, että tässä olisi kasvun paikka maan asukeille. Henkisen kasvun paikka. Mutta ei. Henkinen kasvu on harhainen, tuhoon tuomittu hanke - ellei sillä nyt tarkoiteta esim. jonkun yleisivistävän kurssin aloittamista kansalaisopistossa.

Henkinen kasvu mielletään ikuisuusprojektiksi. Siksi siihen yleensä tuhraantuukin koko ihmisikä, vaikka harrastaisi hommaa parikin tuntia päivässä - ja siltikään ei tule valmista. Saatamme harjoittaa henkistä itsekasvatusta kymmeniä vuosia, psyykata itseämme positiiviseen ajatteluun ja ahmia ison läjän egon laihdutusoppaita ja kuitenkin lopulta kuolla emotionaalisesti alamittaisina.

Illusorinen, aina tulevaisuudesa tai mielikuvituksesa tapahtuva muuttumisleikki on meneillään myös silloin, kun naivin hymistelyn korvaa fanaattinen asketismi, maaninen itsetarkkailu ja hillitön itsehillinnän harjoittelu & muu vastaava psykonarkkailu. Yhtä kaikki. Usko psykologiseen evoluutioon on molemmissa tapauksissa vankka, vaikka ollaankin jumituttu paikoillaan vispattavan kuntopyörän ratsastajaksi.

Henkinen kasvaja polkee ja polkee. Manipuloi ja suggeroi itseään hyvään ja välillä taas antaa mennä päin mielihyvää. Polkee, taistelee, polkee, hellittää, polkee, selostaa tilannetta sisäkenttänsä yleisölle, vertaa, tuomaroi, tilastoi, toistelee päässään uskontonsa tai sekulaarihumanisminsa kaanonia, buuaa, palkitsee, lähestyy maalia ja lähestyy... Mutta ikinä hän vaan ei näytä tavoittavan omien ihanteidensa mukaista itseään. IhanneKUVAANSA. Idoliaan. Epäjumalaansa. Näin henkinen kasvaja onkin itse asiassa ikuisen ympyräajon sankari ajatusten ja tunteiden tynnyrissä.

Jo yksin se, että henkisen kasvun suunta on aina ylös- tai eteenpäin takaa sen, että mieli ei murtaudu ulos perspektiiviharhoistaan, ei avaudu, laajenee kaikkiallisesti ja nää maailmaa kokonaan - kokonaisuutena: kaaottisen järjestyksen hiukkaskiihdyttämönä, jossa eivät päde mekaanisen moralisuuden lait.

Psykologisen oravanmyllypyöräilyn avulla yritetään, moraaliseen selkärankaan tukeutuen, kartuttaa ns. itseä erilaisilla ominaisuuksilla - hyvä, rohkea, epäitsekäs, oikeudenmukainen jne. - mutta tälläisen, korottoman talletustilin säästöt inflaatio syö äkkiä suihinsa. Brutaali aistimis- ja konfliktikulttuuri ei kuoleennu siten, että ihminen haalii hyviä ominaisuuksia itseensä ja koettaa karttaa kaikkea pahaa, sillä näin ristiriitaisuus säilyy ja symbioituu.

Optiomiljonäärit ovat henkisen kasvun alalla harvinaisia tapauksia, ja he ovat niin koteloituneita omaan jalouteensa ja omiin kaavoihinsa etteivät edes halua nähdä absoluuttiiseen pohjattomuuteen. Aistittomaan tyhjyyteen, jossa kokemus on vapaa kaikista ominaisuuksista. Sen henkisesti köyhä tietää itsestään. Hän on altistunut tyhjyyden meditaatiolle, joskus ollessaan ääneti aktiivisessa hiljaisuudessa.

Henkisesti köyhät ovat ikuisuutensa, transpersoonallisen identtiteettinä kaipuussa väkevät ja näkevät kauhun peiton allakin, kuinka valtaisa on heidän tajuntansa kovalevytila suhteessa heidän ajatustensa määrään. Mieli ei ole sen sisältö, vaan sen rakenne ja tilavuus. Tila. Mielentila. Mielen avaruus. Se minkälaiset kuviot ja muodot tämän avaruuden virittävät, vaikuttaa siihen minkälaisia piirroksia ihminen elämänkiveen raapustaa: keskitysleirien karsinoiden kuvia vai aurinkoja ja spiraaleja.

Mielentila muuttuu, uudistuu kuten elämä kaikkiaan muuttuu - ei evoluutiona, vaan revoluutiossa. Yhtäkkiä. Ilman rationaalia motiivia. Todellinen, henkinen metamorfoosi on jyrkästä kulmasta kaiken vanhan pirstova sykäys. Köyhä lähtee siihen mukaan koko fysiikallaan. Holistisesti. Vähintäänkin homeopaattisesti.

Itsetietoisuus persoonallisuutta syvemmälle tasolla on revoluution ryskyessä henkisesti köyhän rikkaus, mutta sekin vain hetken. Köyhä voi olla vain omistamatta mitään. Köyhä on paljas, jalosti syntynyt arvoton.

Ei savua ilman (pyhää) tupakkaa

2006-08-01T20:30:00.000-07:00

Lasna ollesani oli savusukellus eräs mieluinen harrasteeni. Enon, papan ja muiden ukkojen poltellessa paperossia tuvassa tai kammarissa minä syöksyilin serkkupojan kanssa sakeiden savupilvien lävitse. Välillä tosin hiljennyimme kuuntelemaan äijien turinoita nuoruusvuosiensa tupakanpolttoturnajaisista. Kuka pystyy polttamaan eniten? Se oli kisan teemana ja jos vakavissaan voittoa koitoksessa halasi, niin sätkät oli käärittävä sanomalehteen.

Tupakka ei ole enää samaa kuin silloin, 60-luvulla. Jymy-purua ei ole enää markkinoilla ja Työmiestä eivät taida enää polttaa edes kauppaneuvokset. Savuketupakka on Suomessa laimeampaa kuin koskaan, mutta virallinen asenne tupakkaan on muuttunut vahvemmin nikhkeäksi vuosi vuodelta. Uusin hullutus on suunnitelma parveketupakoinnin kieltämiseksi.

Ravintoloihin tupakointikielto on jo asetettu. Se merkitsee Aki Kaurismäen mielestä suomalaisen ravintolakulttuurin kuolemista. Itse en baareissa aikaani vietä, mutta ymmärrän kyllä Akin kannan. Ei voida enää puhua illanistujaisista, jos osa seurueesta juoksee koko ajan tupakkalooshissa tai kadulla hermosavuilla.

Toki ymmärrän heitäkin, joita tupakointi julkisissa tiloissa tympii. Tumppien täyttämien tuhkisten tuoksu ei ole kiva haju, eivätkä tupakansavuiset ravintolasalit mieltä raikastava kokemus. Vielä tupakkasaastetta suurempana epämukavuutena pidän kuitenkin sitä, että ravintoympäristön kaltaisessa seurustelutilassa ei ihmisillä ole oikeutta ottaa savuisesti iisisti.

Tupakointirajoituksia perustellaan tupakoinnin terveyshaitoilla, mutta ehkä virallistetussa tupakkakielteisyydessä on pohjimmiltaan kysymys rohto- ja alkoholi/pillerikulttuurin välisestä jännitteestä. Tai katolisen, eli kristillisen kulttuurimielen ja shamanistis-mytologisen kulttuurimielen ristiriidasta. Alkoihan tupakkasota jo satoja vuosia ennen Hyysälän hyysäystä. Aluksi se oli kristittyjen sotaa tupakkakulttuureja vastaan.

Kun Kolumubus nousi maihin Rio De Maresissa (nykyisessä Kuubassa) 5.11.1492 hän lähetti miehiä tutkimusmatkalle arawak-intiaanien pariin. Arawak-päällikkö tervehti heitä "tulipuikko kädessään" - sitä hän käytti sytyttämään suunnattoman suuren, maissinlehteen käärityn sikarinsa. Kolumbuksen miehetkin oppivat kyllä tupakoimaan, mutta intiaanien tupakointtikulttuuria he eivät omaksuneet. Kolumbuksen jengi käytti tupakkaa ennen kaikkea marsseilla väsymykseen lieventämiseen, mutta Etelä-Amerikan intiaaneilla tupakointi liittyi sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen että uskonnollisiin rituaaleihin, kuten myös Pohjois-Amerikan punanahoilla. Kolumbus kirjoittikin matkapäiväkirjassaan, että kipeimmin hän ja hänen miehistönsä kaipaa viiniä.

Tupakkalaatu jota arawakit käyttivät oli Nicotiania rustica. Pohjois-Amerikan intiaanit suosivat sen lisäksi lajikkeita N. bigelovii ja N. attentua. Nämä lajit ovat huomattavasti vahvempia kuin nykyiset kaupalliset tupakkalaadut. Kun kalpeanaamat omaksuivat tupakoinnin he alkoivat käyttää kaikkein miedointa silloin tunnettua tupakkaa N.Tabacum. Myöhemmin sitä vielä jalostettiin niin, että se menetti kaikki psykoaktiiviset ominaisuutensa. Samaa kaavaa toistetaan nyt kun kannabis tunnustetaan lääkeaineeksi, mutta se pyritään tuomaan apteekkeihin synteettisessä muodossa. Puheet kannabiksen "viihdekäytöstä" puolestaan katkaisevat pilvenpössyttelyn sakraalit yhteydet, kuten on jo leikattu röökaamisen hengelliset juuret, jotka siis ulottuvat muinaisiin tupakkauskontoihin saakka.

Hienosta historiastaan huolimatta tupakoinnin terveyshaitat ovat tietysti täyttä totta, mutta tällä hetkellä näitä haittoja vastaan taistellaan täysin nurinkurisin keinoin ja terveyttä vaarantavalla, ahdistuneella asenteella. Ja ilman, että esillä on lainkaan vaatimusta paremman tupakan puolesta. Sillä täyttä myrkkyähän nämä nykyajan marlborot ovat. Käytetyt tupakkalaadut ovat raffinoituja, väkilannotteilla kasvatettuja ja ne myydään itsestään palavan paperin ja pumpulitöhnäfiltterin kera. Siksi todellinen tupakanystävä suosiikin käsinkäärittyjä sikareja, intialaisia biidejä ja vesipiipputupakkaa(jossa nikotiinin osuus on vähäinen ja siitäkin shishapiipun vesi suodattaa osan).

Keski-Euroopasta kuulemma saa luontaistuotekaupoista orgaanisesti kasvatettua raakatupakkaa ja kokotupakkasavukkeita. Miksei myös meillä? Tietysti voi itse kasvattaa oman kesssunsa, jos on maalainen tai omakotiasukki. Mutta kessu on kessua - tropiikissa kasvaa tupakka.

Euroopassa tupakka on liittynyt uskonnollisuuteen lähinnä vain hasidijuutalaisten välityksellä. Hasidit olivat suuria tupakan ystäviä, mutta nyt jo lähes kaikki kuolleet. Eivät keuhkosyöpä-epidemian, vaan Adolf Hitlerin takia. Hasideista tupakka oli verraton rohto mm. sen vuoksi, että se on niin halpaa. Jokaisella on varaa tarjota sitä toiselle ja jokainen voi ottaa tupakkaa vastaan tuntematta itseään nöyryytetyksi.

Tänä päivänä pätevin tupakkaoppi tulee kuitenkin arabeilta ja on varsin suosittu Israelinkin puolella, vaikka rauhanpiippuja ei saadakaan sillä suunnalla millään syttymään. Myös Suomessa yhä useammassa kodissa porisee shishapiippu, jonka imeliä tuoksuja eivät tupakoimattomatkaan henkilöt välttämättä karsasta. Tämän kirjoittajakin alkaa ihan näillä minuuteilla valmistautua tunnin, parin sessioon vesipiipun seurassa. Kyseessä on hieno, syvään rauhaan johdattava rituaali. Vettä shishan tankkiin, mieluinen sekoitus tupakkaa koppaan (mansikkaa aion nyt ladata), hiilet hehkumaan ja sitten letku suupieleen & makoisia savuja imuroimaan. Se on kuin teetä litkisi. Koko homma onkin selvästi japanilaisten teeseremonioiden sukua.

Shisha/Hookah

Gurut keskuudessame

2006-07-05T20:28:00.000-07:00

Dalai Lama melkein tuli Suomeen. Äiti Amma piipahtu jo keväällä. Näiden jumaltieotoisuuden supernovien lisäksi lukuisat muutkin gurukomeetat ovat edustettuina Suomen henkisellä taivaalla, jos ei muuten niin kaukovaikutuksen kautta.

Intiassa guruja on varmasti tuhansia ja heillä yhteensä miljoonia seuraajia. Pitäisikö siis päivitellä sitä, jos Euroopassakin guruille yleisöä löytyy? Siinä tapauksessa täytyisi päivitellä paljon muutakin. Itse asiassa Koko Juttua. - Ja sitähän tämä blogi on ollut jo pitkään. Kummastelua ajan merkistössä. Miten ihmiset viitsivät uskoa kaikkeen siihen mihin uskovat? Julkkiksiin, keinojumaliin. Tietoon, tunteisiin, tutkimuksiin. Hittilistoihin ja muodinluojiin ja poliittisiin titaaneihin? Pysymättömiin ilmiöihin.

TM-liikkeen perustaja Maharishi Mahesh Yogi vietti kaksi vuotta täydellisessä luolanhiljaisuudessa ennen kuin alkoi laajemmin esitellä näkemyksiään maailmasta. Tajuisuuden vakaus lepää silloin aivan toisessa syvyydessä kuin Jari Sarasvuolla ja Esa Saarisella. Samalla tavoin telkussa itkevä piispa on hyvin kaukana autuaalisesta alkeismantrasta "Minä olen" - intialainen biidisavukekauppias Nisargadatta Maharaj taas saavutti valaistumisen yksinomaan keskittymällä tähän tuntemukseen.

Tarja Halosen ja Sauli Niinistön valaistuminen on täysin heidän henkilökohtainen asiansa, mutta laajempaa merkitystä on sillä, että esim. näiden kahden, kannattajiensa palvoman kansanjohtajan maailmankuva ei perustu yhtään mihinkään ja he ovat yhtä ymmällä kuin kaikki muutkin. Pressakampanjan tiimellyksessä Saulikin vielä aprikoi taannoistaThaimaan pelastumistaan pohjalta: sattumaa vai suojelua?

Politiikassa pätee tosin paljolti käytäntö joka uskonnoissa ja hengentieteissä on vallitseva: fraaseista ja itsestäänselvyyksistä pyritään tekemään ihmeitä tekeviä totuuksia. Erityisen epäilyttäväksi guruilun tekee se, että monessa tapauksessa ihmisten "henkinen kasvu" johtaa emotionaalisen naivismiin, metafyysiseen päiväunelmointiin tai jopa pään hämärälle puolelle.

Osa guruista on surullisenkuuluisia säätäjiä. Japanin myrkkykaasumessias sieltä karmeimmasta päästä.- Kristilliseltä puolelta hänelle löytyy vastine David "Jumalan Oksa" Koreshista. - Osa taas on halpahintaisia temppujentekijöitä, jotka intialaisen Sai Baban tavoin ovat sotkeentuneet seksi ym. skaandaaleihin. Osho Rajaneesh -tyyppiset, pyhästi vapaat ikonit paljastuvat usein natsistisen komennon ja dekadenssin ylipapeiksi.

Suurin osa gurukarakteereista lienee kuitenkin suhteellisen harmittomia ite-filosofeja, jos vaan eivät antaudu ylenpalttisen jumaloinnin kohteeksi. - Mielestäni ei muuten ole sinänsä vaarallista palvoa jotain henkilöä jumalana, mutta vaarallista on, kun joku ihminen alkaa kuvitella itseään jumalaksi.

Äiti Ammaakin palvotaan jumalan inkarnaationa. Eli kovin paljon ei nykyisin jumalalta vaadita. Riittää kun on kokoa ja näköä, mystisen elämänkerran taustasäteilyä ja karismaa.

Äskettäin osui silmiini Äiti Amman suomalaispalvojan, Mikko von Hertzenin haastattelu (Seura 11/06), jossa hän kertoo kysyneensä Ammalta suuntaviivoja elämäänsä. Amma oli sanonut Mikolle, että "olisi hyvä opiskella loppuun kun on niin lähellä valmistumista."

Mikon vanhemmat olisivat varmaan antaneet pojalleen saman lähetteen. Tämä vain esimerkkinä siitä, kuinka pointti voi olla hukassa.Vastauksia haetaan liian etäältä. Ja sielläkin väärästä osoitteesta: jos on hyvä halaaja ei se todista mitään siitä, että halaajalla olisi jotain relevanttia sanottavaa. Äiti Amma epäilemättä antaa jengille kivaa, namia astraalivibaa, mutta koherenssia eikä mojoa hänen darshanissaan ei nähdäkseni ole.

Läheskään kaikki länsimaissa jylläävät esoteeriset apostolit eivät ole aasialaista vierastyövoimaa. Lienee kuitenkin samantekevää minkä maalaiseen auktoriteettiin gururiippuvuus kohdistuu. Räikeimmillään lopputulos on sama: alistuminen itsetuhoisiin, väkivaltaisiin, sairaaloisiin tai vähintäänkin typeriin tekoihin.

Jäsenmaksuja keräävät massagurut ovat parhaimmillaankin vain näyttävää, hengellistä viihdettä. Jos joku henkilö hakee harmonisen elämäntaidon opastusta, niin hän on vapaa huomaamaan:suuret filosofit ovat puhuneet ja he ovat yhä kirjoissa & kansissa, ja myös: jokainen tilanne voi olla opettaja. Viihdesfääreistä irtaantuu myös hän, joka todella syvästi kaipaa valmennusta Tietoisuuden Hehkun operointiin. Hänelle ainoa guru on henkilökohtaiseen vuorovaikutukseen altis, moitteeton ja täystajuinen opettaja.

"Ennen kuin otat ketään guruksesi, vahdi häntä päivin ja öin", opastaa Paramahamsa Ramakrishna (1836-1886), tämä bengalilainen mystikko, joka aika ajoin palvoi omaa kuvaansa. Neuvo on pätevä. Kirkas kuten yleensäkin on kirkas Ramakrishnan opetusten ekstaattinen ja nondualistinen signaali. Gurun kuoleman jälkeen signaali tietysti himmeni ja nykyisin hänen nimensä ympärillä pyörii kirkollinen rukousmylly umpituttua rataansa.

Muinaiset, tiibettiläiset buddhalaisgurut puolestaan nimesivät Kymmenen asiaa, joita ei pidä yrittää välttää (Kallisarvoinen rukousnauha, Samsara, 1978) ja niistä ensimmäinen on: "Oivalluksia jotka ovat tajunnan säteilyä, ei pidä yrittää välttää". Siinäpä se. Kirjoittajasta kun tuntuu, että gurukultit ja uuden ajan riennot nimenomaan ehkäisevät sellaisia oivalluksia, jotka ovat puhdasta tajunnan säteilyä. Mutta toisaalta on sanonta: "ei ole huonoja guruja". On vain taitavia ja taitamattomia oppilaita.

Joka tapauksessa, siunattu tosiasia on, että on gurujen ja ei-gurujen joukosta löytyy myös muutamia ykseystajuisuuden monumentteja. Swameja, buddhia, baboja, boboja, bongo congoja, noitia, kaupunkishamaaneja, lähiönäkijöitä ja maagimatriarkkoja, jotka elävät vapauden lähteellä ja kommunikoivat sydän, mieli ja kädet puhtaina.

Linkkejä guruilun maailmaan:

Transendenssin perusjätkä Maharishi Mahesh Yogi Suomessa.

Halaisiko Tanja tämännäköistä gurua? Halaisitko sinä? Nisargadatta Maharaj (1897-1981)

Vieläkö muistatte Lopsang Rampan? Brittiherran joka putosi puusta ja ilmaantui julkisuuteen Tiibetissä koulittuna mestarina:

Edesmennyt vai elävä guru? Kumpi ompi parempi?
The Only Nice Guru is a Dead Guru sanoo Living Tantra

Katso paljonko oma gurusi on saanut pisteitä:
Sarlo's Guru Rating Service

Haamut kirjoittavat

2006-06-21T10:45:00.000-07:00

Tuula Sariolan dekkarit kirjoittikin toimittaja Ritva Sarkola. Kuinkahan monen muun kirjailjan opukset ovat haamukirjoittajan tekemiä? Uutta, suomalaista kaunokirjallisuutta tutkiessa tulee näet helposti mieleen, että koko kattaus on yhden ja saman henkilön läppäriltä lähtöisin.

Oli kirjan tyylilaji mikä tahansa lähes aina tekstin läpi toljottaa sama, emotionaalisen arkiruoan ja freudilaisen keittiöpsykologian niellyt aneeminen naama, joka on rutiininomaisesti peruslukemilla.

Tietysti on kohtuuton oletus, että kirjallisuus olisi aasta ööhön asti vallitsevaa kulttuurimieltä ja psykologista kokemusta uhmaava ja/tai ristivalottava ilmaisulaji, josta löytyy myös maaginen toisenlaisuuden kosketus. Ihmiset haluavat lukea kaltaisiansa kirjoja ja heillä on tähän täysi oikeus. Sääli vain sivusta seurata sitä, kuinka tälläinen, suurenmoiseen monikerroksellisuuteen kykenevä ilmiö nykyisin ainoastaan sivelee ihmisyyden pintaa ja kertoo tästä maasta ja ajasta sen tavallisen tarinan yhä uudestaan ja uudestaan.

Oikeastaan voisi siis olla ihan hyväkin, jos useammat suomalaiset romaanit ja runoteokset olisi todellakin luonut joku muu kuin se henkilö, jonka nimi on painettu kirjan kanteen. Esimerkiksi Sonja O:sta olisi saattanut tulla hyvinkin mielenkiintoinen ja säväyttävä stoori, jos sen olisi skrivannut joku toinen kirjoittaja kuin Anja Kauranen. Ja entä jos julkisuudessa runovarkaaksi syytetty Kotro olisi todellakin plokannut runonsa - ei mistään tuntemattoman runotytön vahakantisesta vihosta, vaan Pentti Saarikosken kadonneesta, julkaisemattomasta runokokoelmasta? Miten olisikaan käynyt, jos Arvo Turtiaisen haamu olisi sanellut turkulaiset murrerunot - olisivatkohan ne menneeet kustantajan seulasta läpi?

Edellä sanotulla en tietenkään tarkoita sitä, että suomalainen kirjallisuus olisi "huonoa". Omien havaintojeni mukaan todella kehnosti kirjoitettuja kirjoja ilmestyy suhteellisen vähän. Kata Kärkkäinen ja muut julkisen kuppikoon tai vastaavan kriteerin mukaan kustantamoihin värvätyt näpyttelijät ovat poikkeustapauksia. Kompa piileekin siinä, että ne, joille lukeminen on elämäntapa tavaavat joka tapauksessa jotakin painotuotetta, mutta hyvin vähän lukemista on meille, jotka emme elä lukeaksemme, vaan tartumme hanakasti kirjaan silloin kun siinä on uniikkia vibaa ja näkökulmaa, intensiteettiä ja tajuntaa paljastavaa kieltä.

Jarkko Laine juoksi Haamumailinsa jo kuinka monta? kymmentä vuotta sitten. Uutta Aaltoa ei ole sen jälkeen tullut. Kauranen, Sirola ja kumppanit erittivät kyllä 80-luvulla kirjallista kiimaa, mutta pystyttivät sen voimin äkkiä punk-AKATEMIAN. 90-luvulla Melleri oli välillä elävien kirjoissa, muuten nukuttiin Pirjo Hassisen eroottisen prinsessa ruususen unta.

2000-luvulla kirjallinen näyttämö on - lähinnä pienkustantamoiden ja nuorien, runoilijoiden esiinmarssin ansiosta - alkanut näyttää vireämmältä paperilla. Paperisuus ei voi kuitenkaan, olla proosa- tai runotekstin tavoittelema ominaisuus, varsinkaan digiaikana. Sähköisyys voisi olla. Mutta ei voi olla, koska vallitsevat kirjallisuuden esteettiset ja ideologiset ihanteet nousevat syvältä haamukumpujen yöstä. Rajojen rikkojiakin on, mutta usein rikotaan romaanin tain runon rakenteen rajoja ilman uusiin tajuntamaisemiin murtautumisen makua. Elämänmenosta kirjataan ylös vain se mikä on täysin ilmeistä. Haamuja ei kirjoiteta näkyväisyyteen.

Kosmoksen kirjapäiväkirjablogi nykyisin osoitteessa http://kosmokirjoista.blogs.fi/

Dylan, Nykäsen Matti ja Mannerheim

2006-06-13T20:25:00.000-07:00

Buuasin tajunnassa kun kuulin Renny Harlinin kaavailevan elokuvaa Mannerheimista. Asiat eivät ole balanssissa, jos höyhensarjan visionääri saa väsätä rainan raskaan sarjan aristokraatista, sotapäälliköstä, maailmanmatkaajasta ja mystikosta.

Ihmettelin vähän missä mennään Mervi Nykäsen protestoidessa joutumistaan Nykäs-elokuvan roolihahmoksi. Tuntuu näet aika kornilta, että avioliitto julkkiksen kanssa voi aiheuttaa sen, että jonain päivänä satunnainen teatterikorkeakoulun kasvatti esittäää sinua näyttämöllä tai valkokankaalla. Tosin totta tässä tapauksessa on myös fraasi: Mervi Nykänen on itse levittänyt elämänsä julkisuuteen.

Nyt Dylanista puuhataan elokuvaa ja minua on alkanut mietityttää koko elämänkerrallisen elokuvan idea. Elämäkertaelokuvien merkitys, tarkoitus ja etiikka. Tajuan kyllä, että aikojen muuttuessa on ollut luontevaa siirtyä nuotiotulitarinoista elokuvallisiin esityksiin merkkihenkilöiden elämästä ja teoista. Mutta silloin kun historiallista sankaritarua aletaan tallentaa elokuvaksi siitä tulee helposti intiimeillä yksityiskohdilla mälläävää "paljastelua" tai sitten siloteltua, yksiulotteista kohteensa kallisarvoistamista. Ohjaaja ja käsikirjoittaja voivat myös syystä tai toisesta keksiä päähenkilölle aivan uuden ominaisuuden. Että hän oli homo. Tai natsi. Tai lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty. Kaikkea tälläistä.

Koivusalon Irwin, Helismaa ja Sibelius -elokuvat ovat varoittavia esimerkkejä kököstä ja siten täysin turhasta näköisveistos-sarjakuvien filmaamisesta. Ulkomailta voisi listata ison liudan lähes yhtä kehnoja yritelmiä. Vaan kyllähän tasokkaitakin elämäkertafilkkoja löytyy. Konrad Wolfin Goya on lumoava, syvästi liikuttava fresko. Fellinin Casanova psykologisesti selvänäköinen luomus. Amadeus svengaava visio Mozartin ajasta ja maailmasta. Halosen Aleksis Kivi hillitöntä, suomalaiskansallista psyko-rallia - ja mainio Kivi-hahmotus juuri siksi, että se irrottautuu tosi-tv pyrkimyksistä ja on avoimesti absurdi kuvaelma.

Kaunis mielikin on ihan ookoo pätkä. Myös 80-luvulla tehty Gandhi ainakin yhden katsomisen kestää. Onhan kyseessä taiten tuotettu eepokki ja uskottava kuvaus päähenkilöstään - kriteeri tämäkin. Raamatun Jeesusta en pidä historiallisena henkilönä, mutta tässä yhteydessä on silti syytä mainita sekä ateisti-Pasolinin Matteuksen evankeliumi että George Stevensin filmi Mies Nasaretista. Ben Hurissa, jos en nyt ihan väärin muista, esiintyvään Jeesuksen hahmoon saadaan tuonpuoleisuuden voimaa siten, että hänen kasvojaan ei näytetä lainkaan.

Omassa elokuvassammekaan päähenkilön kasvot eivät juuri meille näyttäydy. Joskus ne voivat vilahtaa esiin peilistä, heijastua näyteikkunan lasiin tai lähteen kalvolle. Tiedämme silti kenestä on kysymys, ainakin luulemme tietävämme.

Emme ole sankareita kaikki, kuvassa mukana kuitenkin. Mutta mitkä episodit elämästämme ovat tallentamisen väärtejä? Tajuammeko kauneimpien kuvien ainutlaatuisuuden reaaliajassa vai kelaammeko koko ajan jotain joka meni jo? Onko meissä riittävästi valovoimaa edes jumalaisen näytelmän sivurooleihin? - Huomatkaa mikä on soundtrack: kosmisten suurgeneraattoreiden massiivinen pauhu ja avaruuden äänettömyyden paine! - Olemmeko vain ohikulkijoita joka puolella filmaavien valvontakameroiden monitorinäkymissä? Liikkuuko filmi liian nopeasti tai hitaasti?

Ihmeellisten heerosten kuvajaiset vaeltavat meitä kohti ja taas pois päin meistä. Mannerheim. Nykänen. Dylan. Katsomme ikonien virtaan ja näemme itsemme, oman aikamme, oman mielemme. Salainen kaipuu kai yhteinen: elää oikeasti elämää suurempi elokuva - vaikka vaan ihan omalla, vähäisellä paikallaan maailmassa... Näin kulkee minun aivofilmini tässä kohtaa.

Ihmettelen kesäyössä elävyyden ja kuolevuuden kuvia. Huomaan, kuinka ikuisuuden taustaa vasten katsottuna kaikkien elämäkertaleffojen kuvat haihtuvat, katoavat, ylivalottuvat. Ikuisuus katsoo minuun. Aurinko nousee, ja ajatus. Elämäkertafilkka-genrestä ei voi sanoa mitään lopullista, vaan mistä asiasta voisi? Leikkaan tämän kohdan tähän. Katsokoon sen kuka katsoo. Anna kiitos.

Back in the U.S.S.R

2006-06-04T18:21:00.000-07:00

Heidi Hautalan Venäjä-krittiikki eduskunnan juhlassa ei tietenkään ollut protokollan mukaista jorinaa. Puheeesta esitetyt kommentit ovat olleet sitten sitäkin uskollisempia perinteiselle peesaamisen proseduurille. Paasikiven-Kekkosen linja on siis syöpynyt syvälle poliittisen tajuntaan Suomessa. Itänaapuria johdetaan Leninin mauseloumista käsin ja virallinen Suomi asennoituu asetelmaan haudanhiljaisuudella.

Nyky-Venäjä on omaksunut entiseltä neuvostosysteemiltä ainakin korruption, etnisen terrorin ja diktatuurisen hallintomallin. Putin on karistanut Gorban vision viimeisetkin rippeet venäläisten silmistä, ja samaan aikaan kun hän kaapannut ex-Neukkulan leninis-stalinistiseen judosidontaan on Amerikasta tullut Neuvostoliitto nr.2. Ihmisoikeuksien loukkaamisesta vuosikymmeniä venäläisiä syyttänyt USA ylläpitää nyt itse lukuisia keskitys-ja kidutusleireja ja uudet patrioottilait antavat syrjinnälle ja mielipide- ja rotuvainoille oikeutuksen ja virallisen aseman.

Suomi rakentaa siltaa idän ja lännen välille sanomalla YES! kaikille. Euroopallekin Suomi sanoo Yes, mutta vaimeammin. Eurooppa kun on kovin kaukana meistä. Jossain Ruotsin takana.
Ruotsi on Suomen täti. Venäjä on äiti ja Amerikka setä. Tälläinen kulttuurillinen pervoperheily on synnyttänyt sen poliittisen näköispatsastelun, jota täällä yli puoluerajojen harrastetaan. Mutta jos jätetään poliittinen taso, niin silloin Suomella ei ole kuin yksi todellinen sukulainen maailmassa. Venäjä. Äiti Venäjä.

Suomalaiset ovat venäläisten tavoin itäistä, mietiskelevää ja vakavahenkistä heimoa, vaikka nykyisin nauttivatkin hektisestä lekkeripelistä. Viimeistään sen jälkeen kun kaikki suomalaiset tex-tasivat nimensä Nokian kirkonkirjoihin, he tekivät lopullisen pesäeron sielullisiin juurivärinöihinsä. Härmän häijytkin alkoivat kursailematta viihtyä länsitaivaskanavalla ja opettelivat amerikkalaisen small talkin. JESS! Venäläisten hieno taito nauttia elämästä täysin siemauksin ei ehtinyt tätä ennen tarttua suomalaisiin, mutta tsaarille alamaisia maaorjia olemme yhä asennetasolla, kuten venäläisetkin. Voi Tsehov, miten karu kattaus onkaan tämä tilanne! Voi Gogol, miten mieletöntä! Oi Rasputin! Oi Puskin! Oi Dostojevski!

Media on hirviö

2006-05-27T18:02:00.000-07:00

Seiska uhmasi Lordia ja julkaisi maskittoman kuvan hirviöstä. Siitä näki, että hirviö onkin kiltti kamu. Fanit raivostuivat. Seiskakin päätti esittää kilttiä. Se pyysi Lordilta anteeksi. Teki sen tietäen, että anteeksipyynnön ihmiset haluavat seuraavaksi ostaa. Lehdessä näet hokattiin, että ei kansa sentään tuoretta euroviisusankaria halua halveksia - vielä.

Sopuli on sinänsä harmiton olento sivilisaation kannalta, mutta päästyään vallan huipulle yhteiskunnassa sopulismi on tehnyt mediasta epäinhimillisen hirviön. Keskinkertaisuusbabylonin porton Avoimen Tiedonvälityksen stringeissä. Monta, monta kansanmurhaa ja nälänhätää tämä hirviö on haudannut pikku-uutisiin, pääotsikoiden varjoon. Yhtä monta tärkeää totuutta se on piilottanut Janinan ja Lindan tissien alle.Tuhat ja sata hyvää uutista se on jättänyt julkaisematta. Ja sen sijaan julkaissut paavolipposen, ritvasantavuoren ja juhakankkusen.

Uudestaan ja uudestaan valtamedia syö ja oksentaa mattinykäsen, kyllikkisaaren, terroristit, huumeet, islamin, urhokekkosen, skinit... Se on valmis syömään sinut ja minutkin, jos vain annamme aihetta tai jos hahmollamme on sosiaalinen tilaus tulla - joko makeilevan imartelun tai kohtuuttoman vääristelyn avulla - esille. Toimitettavaksi, leikeltäväksi, stailatuksi, stilisoitavaksi = Häväistyksi.

Välillä mediaan tarvitaan tavallisen väliinputoojan hätähuutoja leipäjonosta ja välillä 17-vuotias salarakas kansanedustajalle. Välillä naiivi viherpiipertäjä vastustamaan ydinvoimaa. Välillä vanha, aivonsa tabuilla syövyttänyt narkki kertomaan viisauden sanoja huumeista. Välillä elämäntapaintiaani, joskus muslimi tai homo. Eikä kukaan näistä tunnista omaa kuvaansa mediasta. Paitsi pornomalli. Me muut mediassa joskus haastatellut ja esitellyt emme aina snaijaa olevamme pornomalleja, siksi syytämme peiliä, joka kylläkin on vino.

Asiat ja ilmiöt ovat mediassa kaltevalla pinnalla ja olennaisin osa Isosta Jutusta vierii sopuleiden sormista, helmet. Vähän välitetään tiedon välityksestä, tieto sensuroidaan tai se paljastetaan. Näin siitä tulee todella arvokas tieto elämämme sisällöntuottajille. Sillä voi pelata - mediaspeliä, ja tehdä voittoa, tai voittaa jollekin jotakin.

Uutisia ja viihdettä. Viihdettä ja uutisia. MediaHirviö syöttää uhrinsa kahden kaukalon eineksillä. Se boikotoi kolmannen asteen yhteyttä elämässä. Se voi halutessaan boikotoida ketä tahansa meistä. Mutta voimmeko me boikotoida mediaa? Jos joskus alkaisi todella massamittainen mediaboikotti, olisi se suuri mediatapahtuma. Sellainen on myös PARASTA AIKAA - sen hirviö haluaa meiltä aina varastaa - meneillään oleva sivistyksen, aistiherkkyyden ja kollektiiviaivojen joukkohautaus. Mutta siitä media röyhtäillessäänkin vaikenee.

Suomi palaa

2006-05-18T16:00:00.000-07:00

Ensin syttyi Karpelan Tanjan tulinen romanssi. Sitten Vanhanen kärähti kuumien tekstareiden lähettelemisestä. Kului muutama viikko ja Helsingissä leimahti liekkeihin jättiroihu. Sen kipinät ovat levinneet kulovalkean tavoin eri puolille Suomea. Välillä säätiedotuskin ehti julistaa metsäpalovaroitusta koko maahan, mutta viime päivinä olemme taas eläneet keskellä arktisen kevään jäätävää poltetta (Renny Harlin).

Moraalisen ylivoiman edustaja Tony Halme lupaa vain sammuttaa yhä janoaan ja vuoden Poliittinen Nynny, Matti Viialainen sanoutui äskettäin irti vapaapalokunnan räikeistä väreistä. Vihreät taas kiistävät aina osallisuutensa palaneen käryyn - on sauhun syynä sitten puoluetoimiston vessassa kytevä jointinjämä tai makasiinien nokiset rauniot.

Vanhasen valtioneuvosto seisoo konsensuksen palopaikalla yhtä tutkalla kuin oppositio. Hallituksen tahtotila oli viritetty lintuflunssan torjuntaan ja kun sitä ei Härmään tullutkaan, hallitus vaan istuu ja kommentoi. Paitsi ministeri Rajamäki, joka räksyttää.

Mitä on tehtävä? (V.I.Lenin)

Vanhassa testamentissa (Daniel 3) kerrotaan kolmesta kuninkaasta, jotka jumalan voimalla selviävät vammoitta tulisessa pätsissä. Stoori on symbolistinen esitys ykseystietoisuuden mystisistä resursseista ja sisältää uskallusta tajuntaan takovan voimakuvan. Rauha on tulta! kuten buddhadharma opastaa. Tämän sananparren kun ottaa vakavasti ja näkee sen ja elää sen, niin epäilemättä syöksyy tulta päin! (Junnu W Vainio) ja tanssii tulessa kuten se vaatii (Jim Morrison). Oi Loordi, Loordi, Loordi!

Mutta miten tälläistä tulen metafysiKALIsointa ja yksilöllisiä, shamanistisia lämpöaaltoja voisi soveltaa yhteiskuntapolitiikkaan ja kollektiiviseen herkkyyden tuhopolttamisen kuolettamiseen? Onko realistista odottaa, että viileällä, jää-räpäisellä Suomi-neidolla yhtäkkiä kolahtaisi transesdenttinen White Light - White Heat? (Velvet Underground) Miten vesipalloilija Paavo Lipposelta sujuu fire dance? Hei Tuomiojan Erkki, are you experienced? Next stop is fire! (Jimi Hendrix) Ja miten on, tuntevatko papit ja psykologit tulen ja jään sirkuksen? (Jarkko Laine) Jos eivät, kuka auttaa miestä mäessä kun punakukko kiekuu jo tivolissa?

Olisiko siis sittenkin aiheellista luottaa TM-mietiskelyguruihin ja äänestää joogalentäjät eduskuntaan ensi vaaleissa? Viina halvemmaksi ja heroiini takaisin apteekkeihin? Lisää unettavaa, Finlandia-kypsää kirjallisuutta kauppoihin? Rajoittamattomat valtaoikeudet palolaitokselle? Suurempia rauhoittumislaitoksia sairaille, rikollisille ja muuten levottomuutta herättäville yksilöille? Tulitikkujen ostaminen luvanvaraiseksi? Tarja Haloselle ja Vicky Rostille hattu päähän?

Kuumia, kummia kysymyksiä poksahtelee pintaan, eikä Suomen kansallisesta kulttuuriperinteestä löydy johdatusta ratkaisuun. Kalevala on liian monitavuinen sana yksiulotteiselle massatajunnalle ja new age -hihhulit ovat testanneet tulikävelyn jo ajat sitten. Pekka “minä katson nyt auroja” Ervastin kristosofis-teosofis-pasifistinen polku johtaa naivismin umpimetsään eivätkä edes mitkään kansanopistolliset ensiaputoimet saa enää J.V. Snellmannin henkeä eläväksi. Jokainen myös tietää, mikä oli Seitsemän veljeksen kodon paloturvallisuusluokitus. Aaltosen Remusta en sano mitään. Sibeliuksen kohdalla sydään sikarin.

Ollakseen vilpitön kirjoittajan onkin pakko tunnustaa, että mitä kirkastunein filosofinen ironisuus virittyy hyvin luonnollisesti asennerakenteeksi nyt, kun sisäinen liekki lämmittää (Juha W Vainio) joten kuten, mutta ulkona tuulen suunta on väärä ja tuo maailmanpalon savua silmiin. Yksi, vähäinen, toivon tuike on näkyvissä: tulevan kesän leirinuotiot.

Inspiraatioita ja suuntaa yllä olevalle tajunnanvirralle antoi Suomen Talvisota -yhtyeen kappale Suomi Palaa (Ruotsin kuningas / Taannehtiva Seuralainen-Oriveden kenkätehdas) albumilla Underground-Rock.

Moraalin alkuperästä

2006-04-07T18:30:00.000-07:00

Moraalin alkuperä ei ole enää jumalassa. Jokainen meistä on nykyisin sartrelainen, oman arvoluomuksensa seppä. Ollako lennokas, runollinen kotro vai viemäreissä viihtyvä loka-laitinen? Everything goes!

Eksistentialistinen itsetutkiskelu ei ole koskaan ollut massojen suosiossa. Massat ovat nähneet, että moraalisuus ei ole pohdiskelua, vaan konkretiaa. Samalla tavalla välittömästi kuin ihminen vetää kätensä liekistä, hänen pitää tiedostaa suhteensa oikeaan ja väärään.

Uskonto iskosti suomalaisiin vuosisatojen ajan selkeää, nopeakäyttöistä moraalikoodistoa. Se tarjoiltiin ihmisille yhtä aikaa "Jumalan" lakina ja "omantunnon" äänenä. Kattaus oli jo siis alkuasetelmaltaan skitsoidi. Joten eipä ihme, että aikaa myöten luterilainen Suomi oli valmis kellistymään ulkomaalaisen psykoanalyytikon sohvalle. Maailma oli liian isoa. Itsepetos, auktoriteettien pelko ja syyllisyys olivat liian isoa.

Suomi ei päässyt skitsoistaan, mutta se syntyi analyytikon sohvalla uudestaan moniarvoisena, post-modernina optiolandiana, vailla suuria aatteita ja niiden eettisiä systeemejä. Uudessa Suomessa moraalista tuli täysin vapaaehtoinen harrastus. Golfin ja skimbailun tapainen hobby. Tosin sitä voi harrastaa esim. kettutyttöjen tapaan myös rankalta extreme-pohjalta - jos on sitä mieltä, että selkeän moraalisen toiminnan on aika tulla esiin NYT. Tai viimeistään huomenna, heti aamulla kun etiikan valintatalo aukeaa.

Uuden Suomen jumalatonta ja seksististä esinetalouskulttuuria vastaan ovat uskonnolliset fundamentalistit, uusnatsit, äärivihervasemmisto ynnä muut tiukat moralistit asettuneet mytologisen kuvaston voimin. Heidän kielipelinsä ei sovellu moderniin arvokeskusteluun, mutta massat ymmärtävät sitä paremmin, kuin älykköhumanistien moraalifilosofista kelaamista. Ilman yli-inhimillistä tasoa, metafysiikkaa, operoiva sekulaarihumanismi tarjoaa jumalan tilalle järkeä, mutta massatkin vaistoavat, että järjenkäyttö, ajattelu on kaikkein häilyväisin moraalin lähde.

Ajatus on satunnaisten, ailahtelevien tunteiden ohjailtavissa, eikä se kykene olemaan vapaa oletetusta. Ajatus voi hahmottaa kokonaisuuksia, mutta kokonaisuuden tajuaa vain "uskonnollisesti" eläytymällä mieltään suurempaan todellisuusrakenteeseen. Ja eikö moraalissa ole kysymys juuri kokonaisuudesta? Holistisesta vuorovaikutussuhteesta maailmaan? Ykseysymmärryksestä. Ihmisen eheydestä ja vastuuntunnosta. Yksilön ja ympäristön harmoniasta.

Toki hienoista, syvästi oivalletuista ajatuksistakin voi saada itselleen moraalista selkärankaa. Mutta voiko elämä rakentua moraalisen selkärangan varaan? Kaartuuko sisäisen taivaankantemme kauneus moraalisen selkärangan säleikölle? Onko meillä todellakin pokeria seistä koko elämämme suunnattoman maailmankaikkeuden keskellä vartioimassa ajattelumme luustoa tai mittaamassa välimatkaa meidän ja oman ihannekuvamme välillä?

Tiedämme kaikki, että moraalin vartiointi vie elämästä ilon. Kuivettaa, murentaa, turmelee sielumme. Moraaliset ideaalit eivät voi olla elämme perusta, jos haluamme olla mukana suurjumalan showssa ilman ennakko-odotuksia ja ehdollistumia, vaan joka päivälle on oma etiikkaansa.

Jos emme nojaa mihinkään, kehenkään, kukaan ei voi manipuloida meitä toimimaan oikein - kukaan ei voi myöskään vietellä meitä vääryyden tekoihin. Tämä on alkuperäinen, puhdas asetelma. Alkuperäinen herkkyys ihmisessä. Tajusin sen radikaalin toisenlaisuuden hylätessäni kultaisen keskitien äärimmäisyyksiin syventymisen vuoksi. Äärimmäinen herkkyys on tiedostamisen intensiteettiä ilman taka- tai etu-ajatuksia. Siksi sen säteilyä voisi kutsua eettisten aihioiden alkusumuksi. Massat eivät välitä kuulla tästä. Kirjoitinkin jälleen kerran vain harvoille.

Vitun metafysiikka.Nyt!

2006-03-17T12:13:00.000-08:00

(Blogin tekstiä muokattu 20.3.06.)

Kansanedustaja Rosa Meriläisen rintanappi, "vittu haisee hyvältä", synnytti kovan, negatiivisen kohun parisen vuotta sitten. Itse taputin tajunnassa (jom), sillä se oli mielestäni selkein ja totuudellisin slogan, joka vihreiltä tai keltään eduskunnan jäseneltä on tämän vaalikauden aikana kuultu.

Meriläisen rintanappiveto oli mainio ele vitun kunnianpalauttamisen puolesta. Samaa ei voi sanoa Maria Guzeninan Iltalehti-kolumnista "Ei ihme, että vituttaa" (3.2.2006). Jo otsikko kertoo, että Guzenina on suosiolla niellyt sen muodikkaan, brutaalin idean, jonka mukaan potutuksen tai keljuilun karmeimmat asteet voidaan ilmaista vain sanalla, jonka etymotologia on lähtöisin esim. Maria Guzeninan omasta jalkovälistä.

Suomen kielen dosentti Kari Nahkola on puolestaan keksinyt puolustaa vitun hokemista hokemalla mediassa, että v-tyylin suosiossa on kyseessä kielen kehitys. Dan Steinbock tosin teki saman huomion jo 80-luvulla, vähän eri sävyssä vaan: "Tässä karkeassa slangissa ja rivouksia suoltavassa kiroilussa piilee latistettua protestia. Mitä kylmemmäksi valtiokapitalismi kehittyy, sitä totuudellisemmaksi slangi vaikuttaa muokkaantuvan... seksin vieraannuttamat kuvaavat ja kutsuvat toisiaan vaihto-ja itseisarvoisin rivouksin, jotka löytyvät kaikki miehen tai naisen haarojen välistä." (Dan Steinbock: Sisäistetty Herruus).

No, Steinbockin analyysin Maria Guzeninan kaltainen v-kielen lähettiläs voi tietysti helposti tyrmätä kahdella sanalla: "Vitun huora!" Onkin hämmentävää, että Steinbockin jälkeinen Suomi-älymmystö ei ole keksinyt tästä asiasta muuta sanottavaa, kuin: "vittu ei ole ruma sana" (Maria Guzenina).

Mutta vittu on ruma sana! Silloin kun se lausutaan kuin sylkäisy. Tai silloin kun sanalla kuvataan sitä, kuinka tyhmää, kurjaa, paskaa mikä milloinkin on. Kaiken kaikkiaan vittukielen suosio korreloi sekä fyysisen elämänympäristömme että kulttuuriimme psyykkisen saastaisuuden kanssa. Tällä en tarkoita väittää vittua "saastaiseksi", vaan sitä, että "epäpuhtaus on ainetta väärässä paikassa" (Mary Douglas: Puhtaus ja vaara - Ritualistisen rajanvedon analyysi) - ja täytesanana ja kirouksena käytettynä vee on ehdottomasti väärässä paikassa: vitusta tulee tällöin ikään kuin limainen, veneerinen irvistys.

Nykyiseen suihkunraikkaaseen hyötymiskulttuuriin ei sisälly transesdenssista säteilevää puhtauden ihannetta. Siksi v-kieltäkin kyetään arvioimaan vain vaihtelevien ja kiistanalaisten eettisten tai esteettisten skenaarioiden välityksellä. Moderni elämäntapa on kuolettanut ihmisissä sen mytologis-sielullisen sfäärin, johon syventymällä muinaisen ajan ihminen saattoi suunnistaa ristiriitaisen olemassalon lävitse.

Muinainen ihminen tahtoi tehdä "kuten jumalat tekivät alussa". Hänellä oli sakraalit esikuvat ja kosmiset alkuvat. Meillä on vain karpelat, idolsit, tonyhalmeet ja muut 7 päivän välein vaihtuvat sankarit sekä jumalaton ja abstrakti evoluutio-oppi. Mutta maailmankaikkeuden perusrakenne, se on silti yhä entisellään, ja tässä rakenteessa itsessään on avain pyhyyden ymmärrykseen ja ykseyteen kosmisten arkkityyppien kanssa.

Jokaiselle tuttua peruskokemusta, olen kotoisin vitusta, on mahdollista meditoida kohti universaalia tajuisuutta siitä, että me, koko luomakunta olemme kotoisin Kosmisen Äidin Vitusta. Vitun Zionissa kaikki elämä on Yhtä. Olkaamme siis jumalallisia, puhtaita ja alati uutta synnyttäviä kuin Alkuäitimme avaruuskohtu. -Tätä rataa lentelevi miehen aatos kun hän pääsee sisään todelliseen ja oikeaan visioon vitusta. Totta Lingamissa!

Näky jumalaisesta Äitivitusta sisältyy jo Raamatun alkusanoihin. Alkuperäisessä hepreankielisessä asussaan ne kertovat monikkomuotoisen Elohim-jumalan luomistyöstä. Teksti voidaan tulkita niin, että "päässä(päästä)" Elohimit loivat taivaan ja maan - mutta yhtä hyvin myös siten, että "kohdussa/vaginassa jumalat loivat maailman".

Kosmisesta mies/nainen -jumaluudesta on joka tapauksessa kyse. Perinnöllisillä ominaisuuksilla ladatusta, sähkömagneettisten voimakenttien ykseydestä. Naisellisen ja miehisen luovuuden yhtymisen perusdynamiikasta. B´RAShITh Ba RA ALoHIM ATh HaShaMaIM VaATh HaAReTZ. Nykykielelle käännettynä lause voisi kuulua: Alussa VittuPää loi taivaan ja maan.

Tämän mytologisen luomiskuvan ja siitä säkenöivän energian innoittamana uskallankin nyt väittää, että yksi Kymmenestä käskystä kuuluu alkuperäisessä asussaaan: Älä turhaan lausu Äitisi Vitun nimeä.
______________________________________________________________
Kosmoksen koti: http://koti.nettilinja.fi/~hsaarist/runot.html

Taide-elävä vs. tuotemusa & kilpailukirjallisuus

2006-01-30T03:06:00.000-08:00

Avatessani perjantaina television pääsin viivana ruotsinlaivan shown aitiopaikalle. Pirkko Saisio oli tälläytynyt mustaan minikolttuun ja lauloi umpiheteroa poppisbiisiä drag queenin elkein. Heti hänen jälkeensä välkkyviin valoihin nousi nahkaniittiasussaan Bo Carpelan riuskan hevibändinsä kera. Kun Pirjo Hassinen alkoi kajauttaa Sataa salamaa liian pienet farkut jalassaan, minä lopulta havahduin näköhäiriöstäni. Tajusin, tämä kabaree ei tulekaan Siljalta, vaan kyseessä ovat Suomen euroviisukarsinnat.

Viisukarsinnoissa esitetyt kuusi biisiä olivat Kilven kappaleita lukuunottamatta oikeaoppista ja perityypillistä viisukarsintakamaa. Kerkko Koskisen säveltämä ja Annika Eklundin laulama Singaporen yöt oli kappaleista kunnianhimoisin ja vetävin, mutta ei siinä suuren eurohitin soundia ollut. Kilven kasarihevistä puuttui karisma tyystin ja tyttöryhmä Jane VIPpeineen oli kuin suoraan peruskoulun yläasteen diskosta. Ilmeisesti jostain karvanoppacorollasta ulosrevityt poikatanssijat vielä lujittivat Janen esityksen uskomatonta junttidiskohileuskottavuutta.

Yritys kaikilla yritttäjillä oli kuitenkin hyvä ja varsin hauskaa - jos ei muuten niin ironian kautta - spektaakkelia oli seurata.Sen sijaan mitään hauskaa en huomaa siinä, että koko suomalainen musasäpinä on nykyisin pelkkää popstars-idols-euroviisu-tangokuningas -hypeä. Itse asiassa vastaava asetelma hallitsee koko suomalaista kulttuuritannerta. Kirjallisuuskin on kiinnostava asia vain silloin kun Finlandia-palkinnon saajasta voi lyödä vetoja saman lailla kuin jääkiekon MM-tuloksesta.

Kilpaileminen "paremmuudesta" edustaa juuri sitä typerää ja alkeellista mentaliteettia, jonka taiteelliset teot voivat läpivalaista ja ylittää. Mutta kun taideteoksia pidetään vain suorituksina, jotka arvovaltainen raati tai tekstareita tahkoava kansa asettaa arvojärjestykseen, silloin kulttuurin kentästä on tehty kissanäyttelyareena ja palkituiksi tulevat kilteimmät katit.

Suomalaisesta rockista on tullut niin kilttiä, että nykyään se kelpaa valtiovallan virallisen suojelun kohteeksi. Ainakin sen verran, että ministeri piipahtaa Midemin musiikkimessuilla. Himit & rasmukset ovat nyt osa suomalaista "kulttuurivientiä". Tähän skenaarioon liittyen median ja kulttuuribyrokratian papukaijat ovat opetelleet pari uutta sanaa: "tuotteistaminen" ja "luova talous". Nämä sloganit kertovat siitä, että musiikkia ja muuta hengenviljelyä ei nähdä elämää rikastuttavana itseisarvona, vaan taiteella pitää olla keskinkertaisuuden pörsissä määritelty hinta. Se on sitä korkeampi mitä viihteellisemmästä ja vähemmän eksistentialistisesta teoksesta on kysymys.

Kulttuurivientiherätyksen keskellä on jäänyt havaitsematta, että suomalaisartistien tekemisiä on jo vuosikaudet levinnyt maan rajojen ulkopuolelle. Etenkin suomalaista punkkia ja konemusiikkia harrastetaan maailmalla melkoisesti. Tämä on tapahtanut ruohonjuuritasoyhteyksien ja viidakkorummun avittamana. Samalla tyylillä - leffafanien diggailun, ei tuotteistamisen ja massiivisen markkinoinnin avulla -ovat myös Aki Kaurismäen elokuvat kansainvälisen maineensa luoneet.

Taiteen tekeminen tarvitsee taloudellisia edellytyksiä, mutta jos luova työ alistetaan markkinatalouden mekanismeille, silloin luiskahdetaan barbarian puolelle. Viime kädessä pallo on taiteilijoilla itsellään. Mikä on muusikoiden, runoilijoiden ja muiden veistäjien sivistyksen ja moraalin taso? Ollako tuote vai eikö olla? Ollako tekemässä tulosta ja voittamassa markkinoita vai nostaako vanha kunnon idealismi jälleen kunniaan? Jälkimmäinen ratkaisu puhuu sen näkemyksen puolesta, että taiteen tehtävä on syventää elämänkokemusta, ei banaalisoida sitä, ei mukauttaa pinnalla kellumiseen.

Aika julistaa poikkeustila

2006-01-22T06:04:00.000-08:00

SM-hiihdoista ei tullut s/m-hiihtoja. Luin toissayönä teksti-tv:ltä, että hiihdot peruutettiin kireän pakkasen takia. Muutoin elämä Suomessa on edennyt tavanomaisia latujaan, vaikka jo viikon verran on Moskovasta tulvinut meille erittäin kylmää ilmaa (olikin olosuhteisiin nähden mainiosti ajoitettu lööppi tämä uutinen Erkki Liikasen jääkauden aikaisesta presidenttipelistä Moskovan kanssa).

Omasta torpastanakin on joka arkiaamu astellut viisi hahmoa pimeään pakkashelvettiin työn tai opintojen vuoksi. Minä - ns. vapaan ammattin harjoittaja - olen pysytellyt visusti omilla porteilla ja otan nyt vapauden lausua: näin olisi viisasta monien muidenkin tehdä. Suomen ilmasto on talvisaikaan ihmiselle epäterveellinen ja silloin kun mennään reilusti yli 20 asteen pakkaslukemiin on myös epärationaalia uhmailua pyörittää yhteiskunnallista myllyä täysteholla. Energiaa tärvääntyy valtavasti, koneet ja kulkuneuvot kestä. Onnettomuusriskit liikenteessä kasvavat, eivätkä ihmisten asiat luista.

Suomen kansalaisia ei voida noin vaan eteläisiin EU-maihin evakoida, mutta jotain tilannetta liennyttävää valtiovallan pitäisi pystyä tekemään. Nyt jos koskaan on poikkeustilan julistamisen aika. Pressanvaalit siirretään kevääseen ja teollisuustuotantoa supistetaan välittömästi. Suomi hiljentyköön katselemaan kuurankukkia ikkunoissa!

Täysin päivittäistä elämänmenoa ei ole mahdollista sammuttaa. Pakkaspäivinäkin jollain on asiaa lääkäriin ja joku haluaa palkan tai kela-korvaukset tililleen jne. Mutta ollakseen elämään menoa ihmisten touhujen pitäisi levätä rentoutuneessa rakenteessa. Kylmästä kärsiessään ihmisen elimistö ei ota iisisti, eikä oravanpyörässä huhkimien lämmitä todella. On myös kohtuutonta intoilla suomalaisesta luovuudesta, jos täällä ei osata mitenkään luovia ilmastollisia olosuhteita, vaikka varsin hyvin tiedetään: kylmä kangistaa nopeasti.

Monissa muissa maissa poikkeuksellisiin sää-ja luonnonolosuhteisiin reagoidaan jollain tavoin yhteiskunnan taholta. Kouluja ja virastoja saatetaan sulkea, liikennettä rajoittaa ynnä muuta vastaavaa. Suomessa sääjoustoille työelämässä viittaavat kintaalla sekä työnantajat että duunarit. Näin siksi, että Suomessa idea kylmyyden "kestämisestä" on jäätynyt osaksi kansakunnan kollektiivista kunniantuntoa. Härmälandiassa käydään yhä Talvisotaa ja jokainen korsun lämpöön kaipaava on isänmaan petturi.

On myös hyvästi muistissa se, kuinka kansamme kantaisiät lähtivät Impivaarasta alastomina, hyytävässä pakkasessa, tarpomaan kohti sivistyksen valoa. Siitä alkoi luterilaiseksi työmoraaliksi kutsutun fanatismin hegemonia, jonka voimin tuunailtiin Jukolan perukoille suomalainen hyvinvointivaltio.

Hyvinvointivaltio vaan on irvokas nimitys maalle, joka on sydäntä myöten umpijäässä.

Kaikki on yhtä! Vai onko sittenkään?

2006-01-15T13:22:00.000-08:00

Kaikki uskonnot ja uskonnollisuus ovat ytimeltään yhtä.Tämä on hyvin suosittu ajatus. Äskettäin törmäsin siihen Iltalehden Tanja Karpela -haastattelussa. "Perimmäinen hyvä vaikuttaa olevan monissa uskonnoissa melko samanlainen", sanoo Karpela new age -liikkeen oppeja mukaillen. Siksi jokainen on "yhtä oikeassa kuin joku toinenkin", ei kannata väitellä siitä kuka on oikeassa.

Tunnustan, että on sydämetöntä ottaa Karpela tässä kohtaa etsimen keskiöön. Karpelasta tuli kulttuuri-ja kirkkoministeri aivan sattumalta ja nyt hän on ylivoimaisessa tilanteessa joutuessaan ottamaan kantaa asioihin, joihin ei ole ikinä syventynyt. Koska kyseessä on poliittinen henkilö en kuitenkaan malta olla kysymättä, päteekö "kaikki on samaa" -slogan myös politiikkaan? Miksi poliittisia väittelyjä, kun kaikkien puolueiden "hyvä" on melko samanlainen ja kun jokainen on yhtä oikeassa kuin toinen?

Jos uskonihminen toteaa oman uskontonsa olevan yhtäläinen viritys vierustoverin uskonnon kanssa, hän ei kunnioita kumpaakaan uskonnollista käsitystä, eikä ole valmis kohtaamaan uutta. Sen sijaan hän implisiittisesti tunnustaa, että pitää uskontoja vain hengellisenä viihteenä. Ja on tietysti tässä omalta kohdaltaan oikeassa yhtä totisesti kuin on eksyksissä omassa mielessään.

Toki kaikkien uskontojen eettiset arvot ovat lähellä toisiaan. Myös monille ei-uskonnollisille ihmisille uskontojen sentimentaaliset hymistelyt rakkaudesta ja hyvyydestä näyttävät kelpaavan mainiosti. Uskontojen oleelliset sisälllöt - ontologia ja näky elämän päämäärästä - ovat kuitenkin pääsääntöisesti toisilleen vastakkaisia. Tai vähintäänkin yhteismitattomia.

Onko jumala maailman menoon puuttuva superpomo vai omassa pyhyydessään köllöttelevä kaikkeustajunta? Onko jumala persoonallinen vai persoonaton? Onko jumala koston jumala vai laupeuden lähde? Onko jumala maailman sisä- vai ulkopuolella? Onko hän absoluuttinen kaikkivaltias vai korkea, mutta ehdollistunut tajunta?Onko jumalalla poikaa vai ei? Onko ihmisellä sielua vai ei - jos on, onko sielu kuolematon? Onko ihmiselämän maali haudassa, taivaassa vai meditaationirvanassa?

Jos kaikki vastaukset näihin kysymyksiin ovat yhtä oikeita, niin mitä arvoa näillä vastauksilla on?

Ihmisen käsitys jumaluudesta ja minuudesta vaikuttaa koko hänen elämän orientaatioonsa. Materialistinen ateismi ja buddhalainen ateismi virittävät ihmistä hyvin eri tavalla. Samoin esimerkiksi vulgaari-materialistinen aineen palvonta ja filosofisen materialismin syvällisimmät oivallukset vilkuttavat täysin eri värisiä valoja aivoissa. Siksi ei ole yhteiskunnallisesti merkityksetöntä, kuinka sulkeutunut tai avartunut ihmisten uskonnollinen tietoisuus on. Tai se mikä on kansalaisten minän "arvo": yritetäänkö se pääsääntöisesti pelastaa jumalan ylläpitämään taivaaseen vai nähdäänkö se esimerkiksi buddhalaisten tapaan pysymättömäksi ja keinotekoiseksi illuusioksi.

Kosminen "kaikki on yhtä" -konsensus on myös henkisesti ja hengellisesti lamaannuttava ilmiö.Se estää aidon ja radikaalin, siis juuriin menevän, vuoropuhelun eri uskontojen ja myös ei-uskonnollisten maailmankuvien välillä.Se estää kohtaamasta maailmaa siinä ristiriitaisessa moninaisuudessaan millainen se on. Se nollaa täysin ihmisen pyrkimyksen laajentaa ja ylittää ymmärrystään elämästä.

Mikään valmis uskonnollinen tai filosofinen malli ei voi olla absoluuttisesti "oikeassa". Totuus ei löydy uskontojen ja filosofioiden avulla, vaan niistä huolimatta. Nämä seikat on hyvä myöntää. Silloin asetelma on mielenkiintoinen, haastava ja inspiroiva. Ja silloin ei ole mitään syytä hillitä uskontojen välistä väittelyä. Päinvastoin, sitä pitää jatkaa ja jatkaa, ja katsoa jos se voisi muuttua intensiiviseksi, arvaamattomaksi, syväksi...menisikö se pohjattomuuteen saakka?

Taivaan vallat ja maallinen valtatyhjiö

2005-12-24T07:33:00.000-08:00

Presidenttiehdokas Heidi Hautala ajaa presidentin valtaoikeuksien riisumista. Tälläinen ratkaisu tullaan varmasti myös lähitulevaisuudessa tekemään. Kekkostelun päivät ovat peruuttamattomasti päättyneet.

Suomen suvereniteetin kaventamista ei kannata kukaan. Näin on kuitenkin Euroopan Unioniin liittymisen myötä jo käynyt. Minulla ei ole mielipidettä EU:sta sinänsä, mutta ymmärrän, että sitä terveemmällä pohjalla talsitaan, mitä kauempana Suomea koskeva päätöksenteko on Suomesta. Täällä pohjantähden alla nukutaan raskasta, kepulais-lipposlaista unta. Valveutuneisiin ratkaisuihin ei ole omasta takaa resursseja.

Mutta onko EU:llakaan todella valtaa maailmassa? Kellä on? Onko kenelläkään?Valta näyttää pallolta, joka lennnähtelee kädestä käteen ilman, että se jää kenenkään hyppysiin... Jos itselläni olisi hetken kaikki valta, valta olisi pois kansalta - ja kun minä luopuisin vallasta syntyisi Suomeen valtatyhjiö...

Anarkismi on villi unelma, joka ei voi ikinä kukoistaa valtiollisella tasolla. Keskusjohtoinen - esim. teokraattinen - hallinto näyttää olevan ainut realistinen, dynaaminen ja ristiriitoja säätelemään pystyvä malli. Toimiihan aurinkokuntakin sentralismin periaatteita noudattaen. Solar systeemin keskus kontroloi koko kokonaisuutta ja lähettää valtavat avaruudet lävistävää impulssia. Tämän impulssin tahtotilassa ovat kosmisen olevaisuuden kaikki osat. Samalla niillä on oma, suhteellinen itsenäisyytensä.

Syklisen ajantajun ihminen löysi yhteyden kosmisiin kuvioihin myyttien välityksellä. Päinvastoin kuin moderni city-ego hän ei kuvitellut itseään ympäristönsä herraksi, vaan tunnusti Suuremmat Tekijät. Hän palvoi Taivaan valtoja, Meren ahteja ja Maan jumalia. Nämä mahdit ovat tänäkin vuonna demonstroineet massiivista voimaansa ympäri maailmaa, ja kaikkialla hallitukset ja parlamentit ovat olleet yhtä neuvottomia luonnonmyllerrysten keskellä.

Katastrofitilanteissa valtion päämiehen/naisen tärkein tehtävä on antaa henkistä tukea maansa asukkaille. Tulevaisuudessa Suomen presidentin rooli tulee myös rauhan oloissa olemaan kansalaisten Ylin Ystävä, kunhan kaikki valtaoikeuskavennukset on tehty. Tälläistä humaania seremoniakuningasta suomalaiset varmasti tarvitsevatkin

Jotta Ylin Ystävä voisi pysytellä päivänpolitiikan yläpuolella, ei presidentin valintaan pitäisi sitoa edustuksellisen demokratian ja puoluepoliittisen pelin käytäntöihin. Siksi maan johtajan voisi nimetä suuri valitsijamiesneuvosto, jonka jäsenet arvotaan täysi-ikäisten kansalaisten keskuudesta ja joka tekee päätöksensä yksimielisesti. Samanhenkistä neuvottelumenettelyä kannattaisi soveltaa myös muita yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä.

Valta neuvostoille! olisikin nyt muuten varsin pätevä slogan, mutta kun sillä on se paha, ex-neuvostomaasta edelleenkin kantautuvaa kaiku. Sitä jos jää kuuntelemaan kohinaan katoaa Sydänkeskuksen sykkimä, suuri sopusoinnun impulssi.
__________________________________________

Kosmoksen koti: http://koti.nettilinja.fi/~hsaarist/runot.html

IDOLS - epäjumalia ja uhreja

2005-12-15T03:05:00.000-08:00

Idoli tarkoittaa epäjumalaa. Demonia tai kuolevaisten itsensä keksimää keinojumalaa, joka pyrkii syrjäyttämään todellisen luoja-Jumalan. Tältä pohjalta voisi ajatella, että Idols-sarjan komeetat ovat vääriä jumalia musastarojen taivaalla. Tuotteita, joka astuvat ikään kuin valmiiseen tähteyden pöytään.

Tosin, yhtä lailla voidaan ajatella, että Idolsien kohdalla on kysessä muinaisen, myyttisen kuvion toisinto. Aivan kuten vanhoissa taruissa, idoli-kokelaat joutuvat läpikäymään vaikeita ja nöyryyyttäviäkin tehtäviä saadakseen itselleen sankaruuden kruunun. He panevat itsensä täysillä likoon - ja tätä alttiutta sekä ohjelman tuottajat että media hyödyntävät ronskisti ja rumasti ilman alkeellisintakaan vastuuntuntoa. Viihdeala on kovaa, joo. Mutta onko aikuisilta ihmisiltä todella tervettä ja korrektia toimintaa heittää aivan surutta nuoria ihmisiä julkkisbisneksen raadollisuuden riistaksi, kuten tänäkin vuonna on Idols-mittelöiden yhteydessä tehty?

Jo pelkästään Idolsien tuomarointi-proseduuri on ällöttävä. Tuomarithan katsovat oikeudekseen nolata julkisesti ihmisiä, jotka eivät täytä heidän käsityksiään pop-artistista. Raadin asenne on omaksuttu suoraan keskiaikaisilta inkvisiittoreilta, vaikka voisi olettaa, että tälläinen kykyjen etsintäkilpailu olisi vain kevyt ja harmiton viihdeohjelma. Sitä se ei kuitenkaan ole, koska taustalla on haudanvakava asia: raha.

Idols-kilpailun tarkoitus on olla ennen kaikkea mediaseksikäs spektaakkeli, jonka avulla musabisnes lanseeraa julkisuuteen tietyt standardi-mitat täyttävän, kaupallisen tuotteen. Uusi tuote saa siivet selkäänsä siitä, että yleisöäänestyksen avulla luodaan vaikutelma, että kansa itse valitsee itselleen idolin. Äänestyksen voittaja nappaa tavoittelemansa pääpotin, mutta silti hän on samanlainen, viihdekoneiston hyväkseen käyttämä uhri, kuin kisasta karsiutuneetkin. Siksi minun silmiini Idols-touhotus näyttää ihmisyyden raiskaamiselta hymyssä suin.

Itsenäisyyspäivänä: vapaus on muukalainen

2005-12-05T17:36:00.000-08:00

Suomen irtaantuminen Venäjästä tapahtui ilman aseellista yhteenottoa, mutta tästä ei yleensä puhuta Suomen itsenäisyyspäivänä. Etusijalla on talvi-ja jatkosodan muistelu. Miksi? Koska sotiminen synnyinmaan puolesta on isänmaallisuuden korkein aste - ja isänmaallisuus taas on ainut valtiovallan erityissuojeluksessa oleva tunne. Se iskostetaan ihmisiin kasvatusjärjestelmän avulla ja siihen perustuva isänmaallisuuden aate on legitimoitu itsestäänselvästi pyhäksi, aatteiden aatteeksi.

Tällä hetkellä Suomen suurta isänmaallista sotaa ei käydä suoranaisesti asevoimien avulla. Nyt kansainvälisissä juoksuhaudoissa kamppaillaan politiikan ja bisneksen aseilla Suomen kansallisten etujen puolesta. Myös kotirintamalla on ilmassa kovasti tahtoa säilyttää suomalainen kulttuuri, koskenkorvineen kaikkineen yhdentyvässä Euroopassa. Pahoinvoivan hyvinvoinnin arvoja arvostavat puolueet laidasta laitaan ja maassa vallitseee suuri, kollektiivinen ylpeys suomalaisesta osaamisesta tieteen, taiteen ja tekniikan aloilla.

Finlandian valtiollisen itsenäisyyden puolesta käytävissä sodissa uhrattiin valtava joukko ihmisiä. Nyt ns. kansallisten etujen nimissä rynnitään heikompien ylitse globaalisti ja taas ruumiita tulee massamitassa - jossain, etäällä meistä. Lisäksi isänmaallisuudella on ihmisiin se sama henkisesti kuollettava vaikutus, kuin sitoutumisella minkä tahansa suuren tunteen tai aatteen määrittelemään identtiteettiin.

Kun eläydytään suomalaiseksi, venäläiseksi tai amerikkalaiseksi väistetään haaste kohdata elämä suoraan ja henkilökohtaisesti. Sitoutuminen tietyn kansakunnan kulttuuriin ja kohtaloon on osittuneen, itsetiedottoman tajunnan valinta. Se ylläpitää tuhoisia ristiriita-asetelmia maailmassa, sillä elinikäiseen perusolemukseen koteloituminen on illuusio, jota jatkuvassa muutostilassa oleva todellisuus uhkaa.

Isänmaallisuus ei ole psyykkistä itsenäisyyttä, eikä isänmaallinen mieli ole universaali mieli. Siten isänmaan puolustajalle vapaus on aina muukalainen.

Hyvää joulua! ei tule kaikille

2005-12-01T03:59:00.000-08:00

Joulukuu on alkanut. Sen myötä hyvänjoulun toivotusten terrori ja joulurauhan odotuksen pakkosyöttö. Joulutus jyrätään koko yhteiskunnan rakenteen läpi armottomasti kuin kiinalainen kulttuurivallankumous, eivätkä viranomaistahot puutu edes tapahtuman erheelliseen markkinointiin. Jouluhan ei nykyisin ole rauhan juhla, kuten kaupallisten ja uskonnollisten auktoriteettien sloganit väittävät, vaan rauhoittumisen juhla. Kalliilla ostettua Latuaikaa. Paukkujen lataamista jokapäiväisen sodassa käynnin tulitauolla. Rauhaa voi juhlia vasta kun sota on loppu. Se ei lopu niin kauan kuin ajatellaan, että rauhaa edeltää voitto. Voitto kotiin.

Suomi elää joulukuussa täysin piittaamatta siitä, että on olemassa muitakin uskontoja kuin joulu-uskonto. Unohdetaan, että esimerkiksi Jehovantodistajat mieltävät itsensä kristityiksi, mutta kieltäytyvät silti joulun juhlinnasta, kuten tekevät myös muslimit ja juutalaiset. Itse en kuulu mihinkään mainituista seurakunnista, mutta en myöskään osallistu bakkanaaliin, jossa Jeesus & Joulupukki ovat pääosissa, koska kumpikaan heistä ei ole minun jumalani.

Myös ateismiin päin kallellaan olevien kansalaisten olettaisi jättävän joulun väliin, mutta läheskään aina näin ei käy. Tosin jotkut sekulaarihumanistit ja materialistiset materian tallaajat juhlivat joulukuussa talvipäivän seisausta, eivät joulua. He kuitenkin pitävät omia pirskeitään aina täsmälleen samaan aikaan kuin kristityt jumalansa syntymäjuhlaa. Tavallista on myös se, että joulutonta jouluakin vietetään joulukuusen ympärillä tonttuillen ja joululahjoja jakaen ja jouluruokia maistellen, ihmisten hyvään tahtoon uskoen.

Sikäli talvipäivän seisauksen verukkeella joulua viettävät ihmiset ovat oikeita ansoja kokemassa, että vain muinaisen ajan, tajunnan ja ajantajun piiristä löytyy tietoisuutta kosmisista juhlakuvioista. Modernissa, monikulttuurisessa maailmassa on kuitenkin mahdoton ajatus, että ihmiskunnalla olisi vuosittain edes yksi, yhteinen ja universaali juhla, niin hienoa kuin se olisikin. Sillä ei ole yhteistä jumalaa, joka johdattaisi meidät kaikki samaan pitopalveluun. Ei kollektiivisessa muistissa väkivahvaa, kokoavaa myyttiä, joka kutsuisi piiritanssiin psykologista ihmistä syvempää olemusta meissä.

Olemme yksin juhliemme kanssa ja juhlimme yksin mitä juhlimmekin. Joulun jälkeisessä elämässäkin, m.o.t.

Historiallinen Jeesus

2005-11-27T05:23:00.000-08:00

Jeesuksen biologinen isättömyys on mainittu eräänä yksinäisten naisten oikeutta keinohedelmöitykseen puoltavana seikkana. Olen myös lehdestä lukenut lausunnon, jonka mukaan Joosef oli varmasti hyvä ja turvallinen isähahmo Jeesukselle. Nämä ovat huikeita heittoja, mutta osuvatko ne maaliin?

Jeesus ei ole suinkaan ainut jumalan poika maailmassa. Itämailla Betlehemin staraa kuuluisampi jumalpoika on Ganesh, jonka Shiva-jumalan vaimo Parvati loi itselleen Shivan ollessa liesussa. Kun Shiva palasi päämajaan hän sai raivarin pojan nähdessään ja katkaisi siltä kaulan poikki. Myöhemmin Shiva lauhtui ja hommasi pojalle norsun pään. Tämän jälkeen Shiva, Parvati ja pitkäkärsäinen Ganesh-poika on nähty monissa idyllisissä perhepotreteissa, mutta ihan ongelmaton keissi ei siis ollut jumalallisella levelilläkään se, että nainen hankki lapsen ilman miestä.

Traumaattisia piirteitä sisältyy myös Jeesus-pojan kohtaloon. Psykoanalyyttisen teorian valossa Jeesuksen aikuisiässä suoltamat höpinät taivaallisesta isästä näyttäytyvät regression oireina. Samoin ne viittaavat siihen, että jotain häikkää Jeesuksen ja Joosefin suhteissa oli. Mutta jos suljemme psykologisen silmän ja katsomme tilannetta historiantutkijan mikroskoopin läpi, niin mitä näemme? Emme mitään. Raamattu ei kerro Jeesuksen ja Joosefin isä-poika -suhteesta sanaakaan, eikä muita lähteitä ei ole.

Huikeinta Jeesus-kortin käytössä onkin se, että Joosefista ja Jeesuksesta on puhuttu ikään kuin he olisivat historiallisia henkilöitä. Joosefin nimeä ei kuitenkaan löydy historiankirjoista ja Jeesustakin koskevat kohdat vanhoissa historioissa ovat niin vähäisiä ja epämääräisiä ( ja osa todennäköisesti jälkeenpäin lisättyjä), että on rohkea oletus pitää Jeesus Kristusta todellisena historian hahmona.

Saattaa tietysti olla, että joskus on elänyt henkilö (henkilöitä), jonka (joiden) karisma on inspiroinut raamatullisen Jeesus-myytin leipojia, mutta tämän henkilön opetuksista ja elämästä meillä ei ole mitään faktoja. Uuden testamentin kirjat eivät näet ole historiallisia dokumentteja. Tämän teologitkin myöntävät. Silti Elisabeth Reniltä jäi taannoin presidentin palli saavuttamatta hänen erehtyessään epäilemään Jeesuksen koskaan olleen olemassa.

Yhtä kohtalokas ruodusta lipeäminen olisi voinut olla vain se, jos Lillan olisi kertonut suhtautuvansa kriittisesti evoluutioteoriaan. Progressiivinen, tiedevetoinen kulttuuri kun on yhtä lailla vanhan ylittämistä kuin sopivan tuntuisten tietämisen palikoiden paikoilleen vasaroimista. Jeesuksen lihaan on naulat isketty hyvin syvälle, mutta - kristillisyyden vaikutuksen koko ajan vähentyessä länsimaissa - voi hyvinkin pian käydä niin, että historiallinen Jeesus lasketaan alas ristiltä ja myyttinen Kristus keksitään uudella tavalla.

Filosofi ja 7Päivää vanha moraalin raato

2005-11-23T05:15:00.000-08:00

Filosofi Maija-Ritta Ollila sanoi eilen TV2:n Punaisessa Langassa, että 7Päivää on ottanut yhteiskunnassamme kirkkoisä Augustinuksen tehtävän moraalinvartijana. Ihmettelen miten oppineelta filosofilta voivatkin mennäkin näin sekaisin käsitteelliset kategoriat. Seiskahan vain tonkii julkkisten yksityiselämää, moraaliset johtopäätökset tekee lehden lukija.

Samassa ohjelmassa puhuttiin seksiväritteisistä skandaaleista, joiden ryvettämiksi monet yhteiskuntammme napahahmot ovat viime aikoina julkisuudessa joutuneet. Ollila piti kansanedustajien seksisotkuja epäoleellisena seikkana suhteessa heidän kykyihinsä poliittisina toimijoina. Samaan syssyyn hän puolusti ihmisten oikeutta henkilökohtaisiin salaisuuksiin. Mutta eikö tässäkin rinnasteta yhteismitattomia asioita ja samalla katkota linkkejä orgaanisten yhteyksien väliltä?

Eikö Vanhasen syrjähyppyily ollut kiinnostavaa aktiviteettia mieheltä, joka on ideologisoinut itsensä perhearvojen puolustajana? Eikö Karpela-Vanhas -kohussa ollut yhteiskunnallista substanssia sikäli, että jos Karpelalla ja Vanhasella olisi ollut suhde se olisi voinut vaikuttaa Vanhasen ministerivalintoihin? Eikö ollut medialta relevantti veto huomioida Kanervan kenttätyö muodollisesti pätevien gimmojen värvärinä urheiluaatteen palvelukseen? Varsinkin kun oli aihetta epäillä, että Iken kännykkä sylkee seksitekstareita veronmaksajien piikkiin.

On tietysti mainiota, että Ollilan tavoin puolustetaan oikeutta yksityisyyteen ja salaisuuksiin. Tätä periaatetta on vain tavattoman vaikea soveltaa julkkiksiin, jotka ovat tieten tahtoen ja yksityisyytensä astetta madaltamalla kampanjoineet itsensä pinnalle. Jos on esim. Tanja Karpelan tavoin pyllistellyt pin up -kuvissa ja esitellyt itsensä kansalle reisien ihoa myöten, kansan on vaikea tajuta, että hän silti haluaa elämälleen ohuita pitsipöksyjä peittävämpää intimiteettisuojaa.

Kansa ei tajua, että media-Karpela on esine-Karpela, kuten julkisuuden Vanhanen on esine-Vanhanen ja julkinen Kanerva esine-Kanerva. Tätä ihmisen näköistä Tuotetta ei saisi sekoittaa siihen todelliseen ja yksityiseen persoonallisuuteen, joka on tämän esinepersoonan luonut. Media-ikoneita pitää palvoa, ei rapsuttaa maalia kuvien päältä. Jokainen joka moralisoi media-ikonin yksityiselämää, korottaa itsensä eettisesti esikuvalliseksi persoonaksi, vaikka onkin vain jumaliensa häpäisystä nauttiva sadomasokistinen pervo.

Asetelman ollessa näin raadollinen on ymmärrettävää, että Maija-Riitta Ollilan kaltainen henkevä filosofi ei voi muuta kuin hymyillä sievästi ja heittää pallon lääketieteelle lainaamalla erään lääkärin sanoja onnesta: "tärkeintä on hyvä terveys ja lyhyt muisti".

Uskonnot - ihmisyyden terroria

2005-11-17T06:45:00.000-08:00

Sain ensimmäisen kosketukseni islamilaisuuteen koulupoikana Mika Waltaria lukiessani. Oliko se Mikael Hakim vai Mikael Karvajalka, jossa kerrottiin kuinka muslimien vangiksi joutuneet kristittyt surmattiin elleivät he luopuneet uskonnostaan.
Yhtä paljon kuin minua kauhistutti muslimien raaka fanaattisuus ihmetytti se, että kristityt mieluimmin luopuivat elämästään kuin uskonnostaan.

Vähän tuon jälkeen, ollessani 13-vuotias, päätin koemielessä ruveta muslimiksi. Lueskelin vähän Koraania ja tein päivittäin muutamat polvistumisrukoukset arabiankielistä uskontunnustusta resitoiden. Lopetin Allahin palvomisen parin kuukauden kuluttua kun se ei tuntunut missään. Sillä miksi harjoittaa uskontoa, joka ei mitenkään jytää eikä salamoi?

Nykyisin löydän suufi-islamilaisuudesta paljon inspiroivia värähteitä. Itse islamiin suhteeni on muuttunut neutraalista kriittiseksi sen jälkeen, kun terrorismitouhu räjähti nykyisiin mittoihinsa. En hyväksy nimitystä islamilaisterroristi - eihän esim. IRA:n touhuistakaan ole koskaan puhuttu kristillisterrorismina. Mutta totuus on se, että islam on ainut suurista maailmanuskonnoista, josta löytyy sfääriä itsemurhaterrorismin kaltaiselle ilmiölle, vaikka islamin uskonto sinänsä ei sellaista opetakaan. Muunlaisen terrorin siemen asuu kaikissa uskonnoissa ja varsinkin kristinuskon historia on tunnetusti veristä väkivallan ja terrorin historiaa.

Bushin johtamat sotaretket ovat tämän päivän ristiretkiä. Niihin liittyy kotirintamalla käytävä henkinen taistelu islamilaista fundamentalismia vastaan maallistumisen ja kontrolliyhteiskunnnan puolesta. Tässä taistossa juutalais-kristillisen maailmakuvan puolustajat ja sekulaarin länkkäriliberalismin edustajat ovat asettuneet yhteisrintamaan. Eräänä osoituksena tästä EUn taannoinen lausunto, jonka mukaan Ranskalla on oikeus rajoittaa islamilaisen huivin kaltaisen "uskonnollisen symbolin" käyttöä kouluissa tai yliopistoissa. Tämä on mielestäni aika räikeä veto. Onhan turha puhua uskonnonvapaudesta, jos se ei todella merkitse vapautta vapautta harjoittaa omaa uskontoaan ja/tai toteuttaa omaa uskonnollisuuttaan

Toinen asia on sitten se, onko huivi - tai yhtä hyvin, musliminaisten pitkä hame - todellakin "uskonnollinen symboli"? Ymmärtääkseni musliminaiset pukeutuvat niin kuin pukeutuvat, koska eivät halua näyttää lihakauppiailta, vaan arvokkailta, intimiteettinsä ulkopuolisten katseilta kätkeviltä naisilta.Tähän pitäisi olla jokaisella oikeus oli uskossa tahi ei.

Muslimimaissa uskonnonvapaus on usein hyvin suhteellinen käsite, mutta myös Euroopassa uskonnonvapaus tarkoittaa käytännössä vapautta harjoittaa yhtä, tiettyä uskontoa; kristinuskoa. Eiväthän joissain eurooppalaisvaltioissa vielä käytössä olevat jumalanpilkkalaitkaan koske muuta kuin kristittyjen jumalan pilkkaa. Selvää on, että tälläinen ei-kristillisiä uskontoja syrjivä eurooppalainen kulttuuri-ilmapiiri ruokkii osabinladeismia muslimien keskuudessa. Yhtä selvää on, että sotaisuus ei maailmasta vähene ilman ihmisten erkaantumista sekä kuoleman taa tähyilevistä uskonnoista että materialistisesta skeptismistä.

Matkaan!

2005-11-16T01:06:00.000-08:00

"Astu linja-autoon mukanasi suuri ilmalla täytetty Aku Ankka. Kun kuljettaja pyytää sinulta lisämaksua laske siitä ilma ja sullo se laukkuusi.

Mene bussiin suuren ilmalla täytetyn Aku Ankan kanssa. Jos kuljettaja ei pyydä siitä lisämaksua vaadi, että koska kaverisikin pääsi ilmaiseksi on sinunkin päästävä!

Jos kuljettaja alkaa vaatia kaveriltasikin maksua laske ilma pois ja sulje se kassiisi."

Näin kirjoitti muistaakseni eräs hra Kivi Komposti-lehdessä kerran. Siitä on jo kymmeniä vuosia aikaa. Joko mennään, Aku ja pojat? Aba-toba-viba.

Keinohedelmöitetty kulttuuri

2005-11-12T16:32:00.000-08:00

Keinohedelmöitetty kulttuuri synnyttää käsitteellisiä sekasikiöitä. Näin lapsen saamisestakin on post-modernismin oloissa tullut kansalaisen "perusoikeus".

Ajatus lesboparien oikeudesta hankkia lapsia voi syntyä vain tajunnallisessa maisemassa, jossa seksuaalisuus, vanhemmuus ja perinnöllisyys on lokeroitu toisistaan täysin erillisiksi käsitteiksi ja ilmiöiksi. Kokonaisen ihmisen ja ihmisyyden idea puhuttelee tässä maanosassa hyvin harvoja.

Esi-isät ovat aina olleet yhtä lailla mytologisia kuin biologisia hahmoja. Mutta sitä mukaa kun lapsenteko siirtyy sänkykammareista laborotorioihin tulevat esi-isä -tajuisuuden viimeisetkin rippeet pois pyyhkäistyiksi kollektiivisen mielen rakenteesta.

Narsistisessa pätkäkulttuuriissa eletään ilman sukujuuria ja syviä visioita. Emotionaalinen köyhyys on asettunut taloon, eivätkä arkaaisten alkukuvien tilalle tulleet tiedeuskonnon myytit sinne lämpöä sytytä. Kylmissään parkuvat maailman lapset.