Monday, January 30, 2006

Taide-elävä vs. tuotemusa & kilpailukirjallisuus

Avatessani perjantaina television pääsin viivana ruotsinlaivan shown aitiopaikalle. Pirkko Saisio oli tälläytynyt mustaan minikolttuun ja lauloi umpiheteroa poppisbiisiä drag queenin elkein. Heti hänen jälkeensä välkkyviin valoihin nousi nahkaniittiasussaan Bo Carpelan riuskan hevibändinsä kera. Kun Pirjo Hassinen alkoi kajauttaa Sataa salamaa liian pienet farkut jalassaan, minä lopulta havahduin näköhäiriöstäni. Tajusin, tämä kabaree ei tulekaan Siljalta, vaan kyseessä ovat Suomen euroviisukarsinnat.

Viisukarsinnoissa esitetyt kuusi biisiä olivat Kilven kappaleita lukuunottamatta oikeaoppista ja perityypillistä viisukarsintakamaa. Kerkko Koskisen säveltämä ja Annika Eklundin laulama Singaporen yöt oli kappaleista kunnianhimoisin ja vetävin, mutta ei siinä suuren eurohitin soundia ollut. Kilven kasarihevistä puuttui karisma tyystin ja tyttöryhmä Jane VIPpeineen oli kuin suoraan peruskoulun yläasteen diskosta. Ilmeisesti jostain karvanoppacorollasta ulosrevityt poikatanssijat vielä lujittivat Janen esityksen uskomatonta junttidiskohileuskottavuutta.

Yritys kaikilla yritttäjillä oli kuitenkin hyvä ja varsin hauskaa - jos ei muuten niin ironian kautta - spektaakkelia oli seurata.Sen sijaan mitään hauskaa en huomaa siinä, että koko suomalainen musasäpinä on nykyisin pelkkää popstars-idols-euroviisu-tangokuningas -hypeä. Itse asiassa vastaava asetelma hallitsee koko suomalaista kulttuuritannerta. Kirjallisuuskin on kiinnostava asia vain silloin kun Finlandia-palkinnon saajasta voi lyödä vetoja saman lailla kuin jääkiekon MM-tuloksesta.

Kilpaileminen "paremmuudesta" edustaa juuri sitä typerää ja alkeellista mentaliteettia, jonka taiteelliset teot voivat läpivalaista ja ylittää. Mutta kun taideteoksia pidetään vain suorituksina, jotka arvovaltainen raati tai tekstareita tahkoava kansa asettaa arvojärjestykseen, silloin kulttuurin kentästä on tehty kissanäyttelyareena ja palkituiksi tulevat kilteimmät katit.

Suomalaisesta rockista on tullut niin kilttiä, että nykyään se kelpaa valtiovallan virallisen suojelun kohteeksi. Ainakin sen verran, että ministeri piipahtaa Midemin musiikkimessuilla. Himit & rasmukset ovat nyt osa suomalaista "kulttuurivientiä". Tähän skenaarioon liittyen median ja kulttuuribyrokratian papukaijat ovat opetelleet pari uutta sanaa: "tuotteistaminen" ja "luova talous". Nämä sloganit kertovat siitä, että musiikkia ja muuta hengenviljelyä ei nähdä elämää rikastuttavana itseisarvona, vaan taiteella pitää olla keskinkertaisuuden pörsissä määritelty hinta. Se on sitä korkeampi mitä viihteellisemmästä ja vähemmän eksistentialistisesta teoksesta on kysymys.

Kulttuurivientiherätyksen keskellä on jäänyt havaitsematta, että suomalaisartistien tekemisiä on jo vuosikaudet levinnyt maan rajojen ulkopuolelle. Etenkin suomalaista punkkia ja konemusiikkia harrastetaan maailmalla melkoisesti. Tämä on tapahtanut ruohonjuuritasoyhteyksien ja viidakkorummun avittamana. Samalla tyylillä - leffafanien diggailun, ei tuotteistamisen ja massiivisen markkinoinnin avulla -ovat myös Aki Kaurismäen elokuvat kansainvälisen maineensa luoneet.

Taiteen tekeminen tarvitsee taloudellisia edellytyksiä, mutta
jos luova työ alistetaan markkinatalouden mekanismeille, silloin luiskahdetaan barbarian puolelle. Viime kädessä pallo on taiteilijoilla itsellään. Mikä on muusikoiden, runoilijoiden ja muiden veistäjien sivistyksen ja moraalin taso? Ollako tuote vai eikö olla? Ollako tekemässä tulosta ja voittamassa markkinoita vai nostaako vanha kunnon idealismi jälleen kunniaan? Jälkimmäinen ratkaisu puhuu sen näkemyksen puolesta, että taiteen tehtävä on syventää elämänkokemusta, ei banaalisoida sitä, ei mukauttaa pinnalla kellumiseen.