THE END

Kosmoksen aika loppuu. Kello on jo viittä vailla. On viimeinen hetki ryhtyä johonkin uuteen, toisenlaiseen. Sillä elän vain kahdesti.

Tähän blogiin ei tule enää lisää sisältöjä. Kiitän lukijoita.

You only live twice,
Or so it seems.
One life for yourself,
And one for your dreams.
You drift through the years
And life seems tame,
Till one dream appears,
And love is its name.

And love is a stranger
Who'll beckon you on.
Don't think of the danger,
For the stranger is gone.
This dream is for you,
So pay the price.
Make one dream come true,
You only live twice.

(Barry/Leslie & Nancy Sinatra (voc)
from James Bond 007 - You Only Live Twice, 1967)

Rukousmeditaatio oikeusministeri Leena Luhtasen hyväksi

Oikeusministeri Leena Luhtasen tiukoilla jakkupuvun housuilla verhottu takapuoli on tullut tällä viikolla hyvin tutuksi. Niin monena iltana on uutislähetyksissä nähty, kuinka ministeri Luhtanen panee tulipunahuulet suppuun, kääntää selkänsä "turhia" kyseleville toimittajille ja jättää kameran seuraamaan hänen horisonttiin katoavaa takamustaan.

Luhtasen esityksistä tulee mieleen ex-kalenteripyllistelijä Tanja Saarela, joka polvistuessaan taannoin paavin edessä pyllisti samalla kaikelle Suomen ei-katoliselle kansalle. Saarela on rouva Luhtasen tavoin ollut hänkin julkisesti "äkäinen ukolleen". Äskettäin hän käytti ilmaisua "Ollin oppivuodet" ohjaaajamiehensä töppäilyjä kommentoidessaan. Yhtäläistä särmää oli taannoin omaa Topiaan median välityksellä ojentaneessa Riitta Uosukaisessa.

Ilmeisesti suomalainen politiikka on olemukseltaan niin sadomasokistista härdelliä, että nainen voi pärjätä lipposten ja vanhasten nahkurinorsilla vain lady Dominan tyylillä. Ohjaat ovat kuitenkin vielä tiukasti hyvienveljien hallussa. "Lisää nöyryyttä, Leena!" määräsi Eero Heinäluoma tänään lööpeissä puoluesisarelleen. Siitä taas tulee - yhtäläisen absurditeetin vuoksi - mieleen Remu Aaltonen, joka kerran levyä tehdessään vaati äänittäjältä soundiin "lisää dolbya!"

Vanha vankilakundi Remu olisi tiukan oikeamielisyytensä vuoksi nappivalinta oikeusministerin virkaan. Leena Luhtasen tilannetaju ei vaan ole sitä luokkaa, että hän pärjäisi rokkirumpalin nopeatempoisessa pestissä, joten osienvaihto päikseen ei onnistu. "En taatusti eroa", Luhtanen on itsekin ilmoille kuuluttanut (ministerin asemaansa - ei rötösherraansa - viitaten). Sen sijaan hän vaatii lisää dolbya eli kohinansuodatusta keissiinsä. Toisin sanoen, Luhtanen on hallitsijattaren roolissaan päässyt yhtä korkealle ylimielisyyden asteelle, kuin Harri "minä juon nyt kahvia" Holkeri pääministerinä ollessaan.

Holkeria pilkattiin ja vastustettiin rutosti 80- ja 90 -lukujen vaihteessa, mutta energianhukkaa se kaikki älämölö oli. Holkeri ei siihen kaatunut, eikä holkerismi. Sen sijaan kävi niin, että Holkeri lähti Irlantiin kristillistä terroria liennyttämään, nöyrtyi siellä ihan omia aikojaan, palasi takaisin Suomeen ja on nykyisin varsin mukava, harmiton ja laajakatseinen veikko.

Kaunaisuus Luhtastakin kohtaan on täysin turhaa. Ei meidän häntä pidä vihata, kuten ei myöskään Sasia, Vanhasta tai muita politiikan häikäilemättömiä pelureita. Myötätuntoa nämä ihmiset tarvitsevat. He ovat valtaan ja valtapeleihin addiktioituneita, illuusioiden perässä juoksevia ihmisiä, joita ei voida auttaa äänestämällä - se on kuin antaisi narkille lisää kamatsua - vaan ennemminkin siten, että annamme heille oman ÄÄNEMME. Oman parantavan mantramme, oman meditatiivisen rukouksemme.

Maagisen, myötätunnon rituaalin voit toimittaa esim. siten, että syvässä kontemplaation tilassa, silmät puoliumessa visualisoit itsellesi mandalan, sijoitat siihen kaikken ministerien hahmot ja alat vuodattaa sisimmästäsi aina mandalan ulompiin kehiin asti laajenevaa rakkautta.

Erityisesti Leena Luhtanen tuntuu juuri nyt tarvitsevan vilpittömän myötätunnon energioita ja maalliset melskeet ylittävää, kosmista näkökulmaa elämään. Siksi itse aion, tämän kirjoitettuani, laittaa hänen kuvansa seinälle, istua lootusasentoon meditoimaan ja resitoida mantraa, johon toivon teidän kaikkien yhtyvän:

Oi jalosti syntynyt, Leena Luhtanen, ota vastaan tämä Ainoan Rakkauden sydämestä virtaava energia ja anna sen herättää Oikeuden Jumalatar sinussa! Olkoon siirtymisesi kosmisen oivaltamisen valoytimeen suloinen alusta, suloinen keskeltä, suloinen lopusta. Ole vapaa ja voimakas Äiti Elämän palvelija!

Jouluvaroitus

Joulukuu on alkanut. Se on meillä härmässä kristillisen hegemonian brassailukuukausi. Esimerkiksi Englanissa on erikseen joulu - Christmas - ja talvikuukausi December ja muallakin kuin Yhdysvalloissa on hyvänjoulun tuputtamisen sijaan tapana toivotella hyvää loma-aikaa! tmv. vuodenvaihteen lähestyessä.

Suomessa oletetaan automaattisesti, että edelleenkin kaikki kansalaiset uskovat Jeesuksen ja/tai Joulupukkiin. Tämän takia jouluhössötys saa kulutustemppelien lisäksi vapaasti vallata mm. peruskoulut ja muut oppilaitokset sen sijaan, että se rajoittuisi uskontotunneille kuten loogista olisi.

Antijoulut ja uskonnottomien joulut eivät oleellisesti eroa perinteisestä joulunvietosta ja Jeesus on näidenkin juhlien keskushenkilö. Vähintään sitä kautta, että todistellaan oman - "pakanallista alkuperää" olevan, mutta täsmälleen Jeesus Kristus -juhlan aikaan sijoittuvan - joulunvieton ei-kristillisistä olemusta.

Kristityt juhlivat joulukuussa vapahtajan, messiaan syntymää. Heidän jumalaltaan oli kai jonkinlainen hyväntahdon ele lähettää messias maailmaan, koska joulu on nykyisin "hyväntahtoisuuden" juhla. Jouluaikaan jo koirankupin täyttäminen erikoisnaksuilla omaa pyhää merkitystä, sillä näin Moppekin saatetaan osalliseksi joulun jumalaisesta hyvyyden sanomasta.

Televisio tulee tietenkin 24. - 26.12. välisen ajan pursuttamaan joulun jaloa, suklaan ja lintulyhteen makuista pehmissanomaa aamusta iltaan. - Ja tätä ennen on vielä edessä iso vyörytys itsenäisyyspäivän patrioottista sentimentalismia. Se on show, joka on ei-isänmaallisen satunnaismatkaajan kannalta yhtä kiusallista seurattavaa kuin joulumaan kuukauden mittainen invaasio yhteiseen arkeemme.

Joulujuhla varjostaa arkea jo nyt ankarasti. Soihdut sammuu, kaikki väki nukkuu - ja hirvittäviä asioita tapahtuu pimeydessä. Joka sulkee sille silmänsä, näkee enemmän jotain muuta. Näkee jouluvalojen portonpunaisen kutsun hedonismin helvetteihin, näkee kuusen ympärillä leikittelevät demonit, hyvyyden pirut.

"Onko yksikään väärille jumalille tehdyistä uhrauksista sen arvoinen kuin pienikin hetki niiden herjaamisesta saatua nautintoa?" kysyy Markiisi de Sade (Filosofiaa budoarissa). Tietänemme jokainen vastauksen: "Yksi spermapisara tästä elimestäni on minulle arvokkaampi kuin halveksuttavan hyveen ylevimmät teot. "

Nautinto siis nautintoa vastaan: sinun leppoisa hyväntahdonpehmojoulusi minun epähyveellisyyttä manifestoivaa arkeani vastaan... Mutta, joo, eihän me nyt tähän asetelmaan voidaa jäädä: nautintoon ja parempaan nautintoon eli, mieltymyksiin kiintymiseen. Valppaus ja varuillaan olo paljastavat koko totuuden. Se on originaali, autuaalinen ja luontomystinen Aatami- ja Eeva -myytti joka päiväisestä elosta kalenterin tuolla puolen, paratiisissa. Puhjetkoon se kukkaan talven keskelle. Totisesti.

Ei savua ilman (pyhää) tupakkaa

Lasna ollesani oli savusukellus eräs mieluinen harrasteeni. Enon, papan ja muiden ukkojen poltellessa paperossia tuvassa tai kammarissa minä syöksyilin serkkupojan kanssa sakeiden savupilvien lävitse. Välillä tosin hiljennyimme kuuntelemaan äijien turinoita nuoruusvuosiensa tupakanpolttoturnajaisista. Kuka pystyy polttamaan eniten? Se oli kisan teemana ja jos vakavissaan voittoa koitoksessa halasi, niin sätkät oli käärittävä sanomalehteen.

Tupakka ei ole enää samaa kuin silloin, 60-luvulla. Jymy-purua ei ole enää markkinoilla ja Työmiestä eivät taida enää polttaa edes kauppaneuvokset. Savuketupakka on Suomessa laimeampaa kuin koskaan, mutta virallinen asenne tupakkaan on muuttunut vahvemmin nikhkeäksi vuosi vuodelta. Uusin hullutus on suunnitelma parveketupakoinnin kieltämiseksi.

Ravintoloihin tupakointikielto on jo asetettu. Se merkitsee Aki Kaurismäen mielestä suomalaisen ravintolakulttuurin kuolemista. Itse en baareissa aikaani vietä, mutta ymmärrän kyllä Akin kannan. Ei voida enää puhua illanistujaisista, jos osa seurueesta juoksee koko ajan tupakkalooshissa tai kadulla hermosavuilla.

Toki ymmärrän heitäkin, joita tupakointi julkisissa tiloissa tympii. Tumppien täyttämien tuhkisten tuoksu ei ole kiva haju, eivätkä tupakansavuiset ravintolasalit mieltä raikastava kokemus. Vielä tupakkasaastetta suurempana epämukavuutena pidän kuitenkin sitä, että ravintoympäristön kaltaisessa seurustelutilassa ei ihmisillä ole oikeutta ottaa savuisesti iisisti.

Tupakointirajoituksia perustellaan tupakoinnin terveyshaitoilla, mutta ehkä virallistetussa tupakkakielteisyydessä on pohjimmiltaan kysymys rohto- ja alkoholi/pillerikulttuurin välisestä jännitteestä. Tai katolisen, eli kristillisen kulttuurimielen ja shamanistis-mytologisen kulttuurimielen ristiriidasta. Alkoihan tupakkasota jo satoja vuosia ennen Hyysälän hyysäystä. Aluksi se oli kristittyjen sotaa tupakkakulttuureja vastaan.

Kun Kolumubus nousi maihin Rio De Maresissa (nykyisessä Kuubassa) 5.11.1492 hän lähetti miehiä tutkimusmatkalle arawak-intiaanien pariin. Arawak-päällikkö tervehti heitä "tulipuikko kädessään" - sitä hän käytti sytyttämään suunnattoman suuren, maissinlehteen käärityn sikarinsa. Kolumbuksen miehetkin oppivat kyllä tupakoimaan, mutta intiaanien tupakointtikulttuuria he eivät omaksuneet. Kolumbuksen jengi käytti tupakkaa ennen kaikkea marsseilla väsymykseen lieventämiseen, mutta Etelä-Amerikan intiaaneilla tupakointi liittyi sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen että uskonnollisiin rituaaleihin, kuten myös Pohjois-Amerikan punanahoilla. Kolumbus kirjoittikin matkapäiväkirjassaan, että kipeimmin hän ja hänen miehistönsä kaipaa viiniä.

Tupakkalaatu jota arawakit käyttivät oli Nicotiania rustica. Pohjois-Amerikan intiaanit suosivat sen lisäksi lajikkeita N. bigelovii ja N. attentua. Nämä lajit ovat huomattavasti vahvempia kuin nykyiset kaupalliset tupakkalaadut. Kun kalpeanaamat omaksuivat tupakoinnin he alkoivat käyttää kaikkein miedointa silloin tunnettua tupakkaa N.Tabacum. Myöhemmin sitä vielä jalostettiin niin, että se menetti kaikki psykoaktiiviset ominaisuutensa. Samaa kaavaa toistetaan nyt kun kannabis tunnustetaan lääkeaineeksi, mutta se pyritään tuomaan apteekkeihin synteettisessä muodossa. Puheet kannabiksen "viihdekäytöstä" puolestaan katkaisevat pilvenpössyttelyn sakraalit yhteydet, kuten on jo leikattu röökaamisen hengelliset juuret, jotka siis ulottuvat muinaisiin tupakkauskontoihin saakka.

Hienosta historiastaan huolimatta tupakoinnin terveyshaitat ovat tietysti täyttä totta, mutta tällä hetkellä näitä haittoja vastaan taistellaan täysin nurinkurisin keinoin ja terveyttä vaarantavalla, ahdistuneella asenteella. Ja ilman, että esillä on lainkaan vaatimusta paremman tupakan puolesta. Sillä täyttä myrkkyähän nämä nykyajan marlborot ovat. Käytetyt tupakkalaadut ovat raffinoituja, väkilannotteilla kasvatettuja ja ne myydään itsestään palavan paperin ja pumpulitöhnäfiltterin kera. Siksi todellinen tupakanystävä suosiikin käsinkäärittyjä sikareja, intialaisia biidejä ja vesipiipputupakkaa(jossa nikotiinin osuus on vähäinen ja siitäkin shishapiipun vesi suodattaa osan).

Keski-Euroopasta kuulemma saa luontaistuotekaupoista orgaanisesti kasvatettua raakatupakkaa ja kokotupakkasavukkeita. Miksei myös meillä? Tietysti voi itse kasvattaa oman kesssunsa, jos on maalainen tai omakotiasukki. Mutta kessu on kessua - tropiikissa kasvaa tupakka.

Euroopassa tupakka on liittynyt uskonnollisuuteen lähinnä vain hasidijuutalaisten välityksellä. Hasidit olivat suuria tupakan ystäviä, mutta nyt jo lähes kaikki kuolleet. Eivät keuhkosyöpä-epidemian, vaan Adolf Hitlerin takia. Hasideista tupakka oli verraton rohto mm. sen vuoksi, että se on niin halpaa. Jokaisella on varaa tarjota sitä toiselle ja jokainen voi ottaa tupakkaa vastaan tuntematta itseään nöyryytetyksi.

Tänä päivänä pätevin tupakkaoppi tulee kuitenkin arabeilta ja on varsin suosittu Israelinkin puolella, vaikka rauhanpiippuja ei saadakaan sillä suunnalla millään syttymään. Myös Suomessa yhä useammassa kodissa porisee shishapiippu, jonka imeliä tuoksuja eivät tupakoimattomatkaan henkilöt välttämättä karsasta. Tämän kirjoittajakin alkaa ihan näillä minuuteilla valmistautua tunnin, parin sessioon vesipiipun seurassa. Kyseessä on hieno, syvään rauhaan johdattava rituaali. Vettä shishan tankkiin, mieluinen sekoitus tupakkaa koppaan (mansikkaa aion nyt ladata), hiilet hehkumaan ja sitten letku suupieleen & makoisia savuja imuroimaan. Se on kuin teetä litkisi. Koko homma onkin selvästi japanilaisten teeseremonioiden sukua.

Shisha/Hookah

Media on hirviö

Seiska uhmasi Lordia ja julkaisi maskittoman kuvan hirviöstä. Siitä näki, että hirviö onkin kiltti kamu. Fanit raivostuivat. Seiskakin päätti esittää kilttiä. Se pyysi Lordilta anteeksi. Teki sen tietäen, että anteeksipyynnön ihmiset haluavat seuraavaksi ostaa. Lehdessä näet hokattiin, että ei kansa sentään tuoretta euroviisusankaria halua halveksia - vielä.

Sopuli on sinänsä harmiton olento sivilisaation kannalta, mutta päästyään vallan huipulle yhteiskunnassa sopulismi on tehnyt mediasta epäinhimillisen hirviön. Keskinkertaisuusbabylonin porton Avoimen Tiedonvälityksen stringeissä. Monta, monta kansanmurhaa ja nälänhätää tämä hirviö on haudannut pikku-uutisiin, pääotsikoiden varjoon. Yhtä monta tärkeää totuutta se on piilottanut Janinan ja Lindan tissien alle.Tuhat ja sata hyvää uutista se on jättänyt julkaisematta. Ja sen sijaan julkaissut paavolipposen, ritvasantavuoren ja juhakankkusen.

Uudestaan ja uudestaan valtamedia syö ja oksentaa mattinykäsen, kyllikkisaaren, terroristit, huumeet, islamin, urhokekkosen, skinit... Se on valmis syömään sinut ja minutkin, jos vain annamme aihetta tai jos hahmollamme on sosiaalinen tilaus tulla - joko makeilevan imartelun tai kohtuuttoman vääristelyn avulla - esille. Toimitettavaksi, leikeltäväksi, stailatuksi, stilisoitavaksi = Häväistyksi.

Välillä mediaan tarvitaan tavallisen väliinputoojan hätähuutoja leipäjonosta ja välillä 17-vuotias salarakas kansanedustajalle. Välillä naiivi viherpiipertäjä vastustamaan ydinvoimaa. Välillä vanha, aivonsa tabuilla syövyttänyt narkki kertomaan viisauden sanoja huumeista. Välillä elämäntapaintiaani, joskus muslimi tai homo. Eikä kukaan näistä tunnista omaa kuvaansa mediasta. Paitsi pornomalli. Me muut mediassa joskus haastatellut ja esitellyt emme aina snaijaa olevamme pornomalleja, siksi syytämme peiliä, joka kylläkin on vino.

Asiat ja ilmiöt ovat mediassa kaltevalla pinnalla ja olennaisin osa Isosta Jutusta vierii sopuleiden sormista, helmet. Vähän välitetään tiedon välityksestä, tieto sensuroidaan tai se paljastetaan. Näin siitä tulee todella arvokas tieto elämämme sisällöntuottajille. Sillä voi pelata - mediaspeliä, ja tehdä voittoa, tai voittaa jollekin jotakin.

Uutisia ja viihdettä. Viihdettä ja uutisia. MediaHirviö syöttää uhrinsa kahden kaukalon eineksillä. Se boikotoi kolmannen asteen yhteyttä elämässä. Se voi halutessaan boikotoida ketä tahansa meistä. Mutta voimmeko me boikotoida mediaa? Jos joskus alkaisi todella massamittainen mediaboikotti, olisi se suuri mediatapahtuma. Sellainen on myös PARASTA AIKAA - sen hirviö haluaa meiltä aina varastaa - meneillään oleva sivistyksen, aistiherkkyyden ja kollektiiviaivojen joukkohautaus. Mutta siitä media röyhtäillessäänkin vaikenee.

Moraalin alkuperästä

Moraalin alkuperä ei ole enää jumalassa. Jokainen meistä on nykyisin sartrelainen, oman arvoluomuksensa seppä. Ollako lennokas, runollinen kotro vai viemäreissä viihtyvä loka-laitinen? Everything goes!

Eksistentialistinen itsetutkiskelu ei ole koskaan ollut massojen suosiossa. Massat ovat nähneet, että moraalisuus ei ole pohdiskelua, vaan konkretiaa. Samalla tavalla välittömästi kuin ihminen vetää kätensä liekistä, hänen pitää tiedostaa suhteensa oikeaan ja väärään.

Uskonto iskosti suomalaisiin vuosisatojen ajan selkeää, nopeakäyttöistä moraalikoodistoa. Se tarjoiltiin ihmisille yhtä aikaa "Jumalan" lakina ja "omantunnon" äänenä. Kattaus oli jo siis alkuasetelmaltaan skitsoidi. Joten eipä ihme, että aikaa myöten luterilainen Suomi oli valmis kellistymään ulkomaalaisen psykoanalyytikon sohvalle. Maailma oli liian isoa. Itsepetos, auktoriteettien pelko ja syyllisyys olivat liian isoa.

Suomi ei päässyt skitsoistaan, mutta se syntyi analyytikon sohvalla uudestaan moniarvoisena, post-modernina optiolandiana, vailla suuria aatteita ja niiden eettisiä systeemejä. Uudessa Suomessa moraalista tuli täysin vapaaehtoinen harrastus. Golfin ja skimbailun tapainen hobby. Tosin sitä voi harrastaa esim. kettutyttöjen tapaan myös rankalta extreme-pohjalta - jos on sitä mieltä, että selkeän moraalisen toiminnan on aika tulla esiin NYT. Tai viimeistään huomenna, heti aamulla kun etiikan valintatalo aukeaa.

Uuden Suomen jumalatonta ja seksististä esinetalouskulttuuria vastaan ovat uskonnolliset fundamentalistit, uusnatsit, äärivihervasemmisto ynnä muut tiukat moralistit asettuneet mytologisen kuvaston voimin. Heidän kielipelinsä ei sovellu moderniin arvokeskusteluun, mutta massat ymmärtävät sitä paremmin, kuin älykköhumanistien moraalifilosofista kelaamista. Ilman yli-inhimillistä tasoa, metafysiikkaa, operoiva sekulaarihumanismi tarjoaa jumalan tilalle järkeä, mutta massatkin vaistoavat, että järjenkäyttö, ajattelu on kaikkein häilyväisin moraalin lähde.

Ajatus on satunnaisten, ailahtelevien tunteiden ohjailtavissa, eikä se kykene olemaan vapaa oletetusta. Ajatus voi hahmottaa kokonaisuuksia, mutta kokonaisuuden tajuaa vain "uskonnollisesti" eläytymällä mieltään suurempaan todellisuusrakenteeseen. Ja eikö moraalissa ole kysymys juuri kokonaisuudesta? Holistisesta vuorovaikutussuhteesta maailmaan? Ykseysymmärryksestä. Ihmisen eheydestä ja vastuuntunnosta. Yksilön ja ympäristön harmoniasta.

Toki hienoista, syvästi oivalletuista ajatuksistakin voi saada itselleen moraalista selkärankaa. Mutta voiko elämä rakentua moraalisen selkärangan varaan? Kaartuuko sisäisen taivaankantemme kauneus moraalisen selkärangan säleikölle? Onko meillä todellakin pokeria seistä koko elämämme suunnattoman maailmankaikkeuden keskellä vartioimassa ajattelumme luustoa tai mittaamassa välimatkaa meidän ja oman ihannekuvamme välillä?

Tiedämme kaikki, että moraalin vartiointi vie elämästä ilon. Kuivettaa, murentaa, turmelee sielumme. Moraaliset ideaalit eivät voi olla elämme perusta, jos haluamme olla mukana suurjumalan showssa ilman ennakko-odotuksia ja ehdollistumia, vaan joka päivälle on oma etiikkaansa.

Jos emme nojaa mihinkään, kehenkään, kukaan ei voi manipuloida meitä toimimaan oikein - kukaan ei voi myöskään vietellä meitä vääryyden tekoihin. Tämä on alkuperäinen, puhdas asetelma. Alkuperäinen herkkyys ihmisessä. Tajusin sen radikaalin toisenlaisuuden hylätessäni kultaisen keskitien äärimmäisyyksiin syventymisen vuoksi. Äärimmäinen herkkyys on tiedostamisen intensiteettiä ilman taka- tai etu-ajatuksia. Siksi sen säteilyä voisi kutsua eettisten aihioiden alkusumuksi. Massat eivät välitä kuulla tästä. Kirjoitinkin jälleen kerran vain harvoille.

Taide-elävä vs. tuotemusa & kilpailukirjallisuus

Avatessani perjantaina television pääsin viivana ruotsinlaivan shown aitiopaikalle. Pirkko Saisio oli tälläytynyt mustaan minikolttuun ja lauloi umpiheteroa poppisbiisiä drag queenin elkein. Heti hänen jälkeensä välkkyviin valoihin nousi nahkaniittiasussaan Bo Carpelan riuskan hevibändinsä kera. Kun Pirjo Hassinen alkoi kajauttaa Sataa salamaa liian pienet farkut jalassaan, minä lopulta havahduin näköhäiriöstäni. Tajusin, tämä kabaree ei tulekaan Siljalta, vaan kyseessä ovat Suomen euroviisukarsinnat.

Viisukarsinnoissa esitetyt kuusi biisiä olivat Kilven kappaleita lukuunottamatta oikeaoppista ja perityypillistä viisukarsintakamaa. Kerkko Koskisen säveltämä ja Annika Eklundin laulama Singaporen yöt oli kappaleista kunnianhimoisin ja vetävin, mutta ei siinä suuren eurohitin soundia ollut. Kilven kasarihevistä puuttui karisma tyystin ja tyttöryhmä Jane VIPpeineen oli kuin suoraan peruskoulun yläasteen diskosta. Ilmeisesti jostain karvanoppacorollasta ulosrevityt poikatanssijat vielä lujittivat Janen esityksen uskomatonta junttidiskohileuskottavuutta.

Yritys kaikilla yritttäjillä oli kuitenkin hyvä ja varsin hauskaa - jos ei muuten niin ironian kautta - spektaakkelia oli seurata.Sen sijaan mitään hauskaa en huomaa siinä, että koko suomalainen musasäpinä on nykyisin pelkkää popstars-idols-euroviisu-tangokuningas -hypeä. Itse asiassa vastaava asetelma hallitsee koko suomalaista kulttuuritannerta. Kirjallisuuskin on kiinnostava asia vain silloin kun Finlandia-palkinnon saajasta voi lyödä vetoja saman lailla kuin jääkiekon MM-tuloksesta.

Kilpaileminen "paremmuudesta" edustaa juuri sitä typerää ja alkeellista mentaliteettia, jonka taiteelliset teot voivat läpivalaista ja ylittää. Mutta kun taideteoksia pidetään vain suorituksina, jotka arvovaltainen raati tai tekstareita tahkoava kansa asettaa arvojärjestykseen, silloin kulttuurin kentästä on tehty kissanäyttelyareena ja palkituiksi tulevat kilteimmät katit.

Suomalaisesta rockista on tullut niin kilttiä, että nykyään se kelpaa valtiovallan virallisen suojelun kohteeksi. Ainakin sen verran, että ministeri piipahtaa Midemin musiikkimessuilla. Himit & rasmukset ovat nyt osa suomalaista "kulttuurivientiä". Tähän skenaarioon liittyen median ja kulttuuribyrokratian papukaijat ovat opetelleet pari uutta sanaa: "tuotteistaminen" ja "luova talous". Nämä sloganit kertovat siitä, että musiikkia ja muuta hengenviljelyä ei nähdä elämää rikastuttavana itseisarvona, vaan taiteella pitää olla keskinkertaisuuden pörsissä määritelty hinta. Se on sitä korkeampi mitä viihteellisemmästä ja vähemmän eksistentialistisesta teoksesta on kysymys.

Kulttuurivientiherätyksen keskellä on jäänyt havaitsematta, että suomalaisartistien tekemisiä on jo vuosikaudet levinnyt maan rajojen ulkopuolelle. Etenkin suomalaista punkkia ja konemusiikkia harrastetaan maailmalla melkoisesti. Tämä on tapahtanut ruohonjuuritasoyhteyksien ja viidakkorummun avittamana. Samalla tyylillä - leffafanien diggailun, ei tuotteistamisen ja massiivisen markkinoinnin avulla -ovat myös Aki Kaurismäen elokuvat kansainvälisen maineensa luoneet.

Taiteen tekeminen tarvitsee taloudellisia edellytyksiä, mutta jos luova työ alistetaan markkinatalouden mekanismeille, silloin luiskahdetaan barbarian puolelle. Viime kädessä pallo on taiteilijoilla itsellään. Mikä on muusikoiden, runoilijoiden ja muiden veistäjien sivistyksen ja moraalin taso? Ollako tuote vai eikö olla? Ollako tekemässä tulosta ja voittamassa markkinoita vai nostaako vanha kunnon idealismi jälleen kunniaan? Jälkimmäinen ratkaisu puhuu sen näkemyksen puolesta, että taiteen tehtävä on syventää elämänkokemusta, ei banaalisoida sitä, ei mukauttaa pinnalla kellumiseen.