Tuesday, August 01, 2006

Ei savua ilman (pyhää) tupakkaa

Lasna ollesani oli savusukellus eräs mieluinen harrasteeni. Enon, papan ja muiden ukkojen poltellessa paperossia tuvassa tai kammarissa minä syöksyilin serkkupojan kanssa sakeiden savupilvien lävitse. Välillä tosin hiljennyimme kuuntelemaan äijien turinoita nuoruusvuosiensa tupakanpolttoturnajaisista. Kuka pystyy polttamaan eniten? Se oli kisan teemana ja jos vakavissaan voittoa koitoksessa halasi, niin sätkät oli käärittävä sanomalehteen.

Tupakka ei ole enää samaa kuin silloin, 60-luvulla. Jymy-purua ei ole enää markkinoilla ja Työmiestä eivät taida enää polttaa edes kauppaneuvokset. Savuketupakka on Suomessa laimeampaa kuin koskaan, mutta virallinen asenne tupakkaan on muuttunut vahvemmin nikhkeäksi vuosi vuodelta. Uusin hullutus on suunnitelma parveketupakoinnin kieltämiseksi.

Ravintoloihin tupakointikielto on jo asetettu. Se merkitsee Aki Kaurismäen mielestä suomalaisen ravintolakulttuurin kuolemista. Itse en baareissa aikaani vietä, mutta ymmärrän kyllä Akin kannan. Ei voida enää puhua illanistujaisista, jos osa seurueesta juoksee koko ajan tupakkalooshissa tai kadulla hermosavuilla.

Toki ymmärrän heitäkin, joita tupakointi julkisissa tiloissa tympii. Tumppien täyttämien tuhkisten tuoksu ei ole kiva haju, eivätkä tupakansavuiset ravintolasalit mieltä raikastava kokemus. Vielä tupakkasaastetta suurempana epämukavuutena pidän kuitenkin sitä, että ravintoympäristön kaltaisessa seurustelutilassa ei ihmisillä ole oikeutta ottaa savuisesti iisisti.

Tupakointirajoituksia perustellaan tupakoinnin terveyshaitoilla, mutta ehkä virallistetussa tupakkakielteisyydessä on pohjimmiltaan kysymys rohto- ja alkoholi/pillerikulttuurin välisestä jännitteestä. Tai katolisen, eli kristillisen kulttuurimielen ja shamanistis-mytologisen kulttuurimielen ristiriidasta. Alkoihan tupakkasota jo satoja vuosia ennen Hyysälän hyysäystä. Aluksi se oli kristittyjen sotaa tupakkakulttuureja vastaan.

Kun Kolumubus nousi maihin Rio De Maresissa (nykyisessä Kuubassa) 5.11.1492 hän lähetti miehiä tutkimusmatkalle arawak-intiaanien pariin. Arawak-päällikkö tervehti heitä "tulipuikko kädessään" - sitä hän käytti sytyttämään suunnattoman suuren, maissinlehteen käärityn sikarinsa. Kolumbuksen miehetkin oppivat kyllä tupakoimaan, mutta intiaanien tupakointtikulttuuria he eivät omaksuneet. Kolumbuksen jengi käytti tupakkaa ennen kaikkea marsseilla väsymykseen lieventämiseen, mutta Etelä-Amerikan intiaaneilla tupakointi liittyi sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen että uskonnollisiin rituaaleihin, kuten myös Pohjois-Amerikan punanahoilla. Kolumbus kirjoittikin matkapäiväkirjassaan, että kipeimmin hän ja hänen miehistönsä kaipaa viiniä.

Tupakkalaatu jota arawakit käyttivät oli Nicotiania rustica. Pohjois-Amerikan intiaanit suosivat sen lisäksi lajikkeita N. bigelovii ja N. attentua. Nämä lajit ovat huomattavasti vahvempia kuin nykyiset kaupalliset tupakkalaadut. Kun kalpeanaamat omaksuivat tupakoinnin he alkoivat käyttää kaikkein miedointa silloin tunnettua tupakkaa N.Tabacum. Myöhemmin sitä vielä jalostettiin niin, että se menetti kaikki psykoaktiiviset ominaisuutensa. Samaa kaavaa toistetaan nyt kun kannabis tunnustetaan lääkeaineeksi, mutta se pyritään tuomaan apteekkeihin synteettisessä muodossa. Puheet kannabiksen "viihdekäytöstä" puolestaan katkaisevat pilvenpössyttelyn sakraalit yhteydet, kuten on jo leikattu röökaamisen hengelliset juuret, jotka siis ulottuvat muinaisiin tupakkauskontoihin saakka.

Hienosta historiastaan huolimatta tupakoinnin terveyshaitat ovat tietysti täyttä totta, mutta tällä hetkellä näitä haittoja vastaan taistellaan täysin nurinkurisin keinoin ja terveyttä vaarantavalla, ahdistuneella asenteella. Ja ilman, että esillä on lainkaan vaatimusta paremman tupakan puolesta. Sillä täyttä myrkkyähän nämä nykyajan marlborot ovat. Käytetyt tupakkalaadut ovat raffinoituja, väkilannotteilla kasvatettuja ja ne myydään itsestään palavan paperin ja pumpulitöhnäfiltterin kera. Siksi todellinen tupakanystävä suosiikin käsinkäärittyjä sikareja, intialaisia biidejä ja vesipiipputupakkaa(jossa nikotiinin osuus on vähäinen ja siitäkin shishapiipun vesi suodattaa osan).

Keski-Euroopasta kuulemma saa luontaistuotekaupoista orgaanisesti kasvatettua raakatupakkaa ja kokotupakkasavukkeita. Miksei myös meillä? Tietysti voi itse kasvattaa oman kesssunsa, jos on maalainen tai omakotiasukki. Mutta kessu on kessua - tropiikissa kasvaa tupakka.

Euroopassa tupakka on liittynyt uskonnollisuuteen lähinnä vain hasidijuutalaisten välityksellä. Hasidit olivat suuria tupakan ystäviä, mutta nyt jo lähes kaikki kuolleet. Eivät keuhkosyöpä-epidemian, vaan Adolf Hitlerin takia. Hasideista tupakka oli verraton rohto mm. sen vuoksi, että se on niin halpaa. Jokaisella on varaa tarjota sitä toiselle ja jokainen voi ottaa tupakkaa vastaan tuntematta itseään nöyryytetyksi.

Tänä päivänä pätevin tupakkaoppi tulee kuitenkin arabeilta ja on varsin suosittu Israelinkin puolella, vaikka rauhanpiippuja ei saadakaan
sillä suunnalla millään syttymään. Myös Suomessa yhä useammassa kodissa porisee shishapiippu, jonka imeliä tuoksuja eivät tupakoimattomatkaan henkilöt välttämättä karsasta. Tämän kirjoittajakin alkaa ihan näillä minuuteilla valmistautua tunnin, parin sessioon vesipiipun seurassa. Kyseessä on hieno, syvään rauhaan johdattava rituaali. Vettä shishan tankkiin, mieluinen sekoitus tupakkaa koppaan (mansikkaa aion nyt ladata), hiilet hehkumaan ja sitten letku suupieleen & makoisia savuja imuroimaan. Se on kuin teetä litkisi. Koko homma onkin selvästi japanilaisten teeseremonioiden sukua.

Shisha/Hookah

Links to this post:

Create a Link

<< Home